Genghis Khan ja Sapporo Mori Mori Mokkuri Matsuri

Sapporo, 14.10.2007

Chiizu! Talvi tekee pikkuhiljaa tuloaan Sapporoon, sää käy kylmemmäksi ja kaikkialla hoetaan ”samui, samui!!. Perjantai oli kuuleman mukaan kuluvan vuoden kylmin päivä tähän mennessä, mikä ei ollut kenties niin hyvä seikka tervetulias-grillijuhlien kannalta, mutta eipä tuo aivan älyttömästi menoa hidastanutkaan. Illan ruokalistalla oli ehkä vielä rameniakin kuuluisampi hokkaidon herkku eli Gin Juice Can (tai mihin muotoon paikalliset sen ikinä romanjisoivatkaan), metallilevyn päällä kevyellä liekillä grillattu lampaanliha, joka syödään erikoiskastikkeen ja yleensä myös samaan aikaan paistettujen kasvisten kera.

Yhteistuumin grillaaminen on mitä parhainta oheistoimintaa rennolle jutustelelulle ja tutustelulle, siihen päälle kun vielä iskee uskomattoman maukasta lihaa, jota muutenkin tulee täällä syötyä suhteellisen vähän, alkaa Japanin pohjoinen helmi tuntumaan pieneltä maanpäälliseltä paratiisilta. Kuvassa vaihtariporukkaa ja pari lokaalia illan hämärässä...Tapahtumaa mainostettiin non-alcoholic nimikkeellä, joka tarkoitti kuitenkin lopulta vain sitä, ettei sisätiloissa, jossa oli illan päätteeksi tarjolla laimeaa discomeininkiä, saanut ottaa vettä vahvempaa. Suomea kun edustetaan, niin mukana kulkee tietysti aina hivenen kirkasta. Tällä kertaa se oli sitä myös lantrinkien jälkeen, minkä vuoksi moni erehtyi luulemaan, että jostain syystä kuskaisin kahden litran vesipulloa mukanani...suomalainen juomakulttuuri on ehkä kaikesta huolimatta sittenkin onneksi maailmalla aika huonosti tunnettu alue :)

Illan aikana löytyi paljon mielenkiintoisia uusia tuttavuuksi ja muutama ”vanhakin”, sillä ensimmäisenä päivänä tapaamani Kyoko ja Keichi olivat myös paikan päällä. Samoihin kysymyksiin vastaaminen alkoi pidemmän päälle jo hivenen kyllästyttämään, mutta sitä on vain pakko sietää, mikäli haluaa ottaa kontaktia uusiin ihmisiin. Onneksi ei tarvinut koko iltaa puhua pelkästään Suomen talven kylmyydestä (jotain sentään tiedetään) ja yliopisto-opinnoista, sillä ei-husteppilaisten vaihtarien joukosta löytyi useampi todella pahan luokan ropefriikki, mikä ei sinänsä yllätä kyllä yhtään :P

Loppuillasta löysin itseni erinäisten sattumien kautta hämärästä paikallisesta discoinfernosta, jossa soi huumaavaa hyvää, minimalisista, elektrojytkettä rintalastan resonoimaan pistävällä voluumilla. Sisäänpääsymaksukin klubiin mahdollisesti oli, mutta en saanut sitä koskaan selville, sillä innokas sisäänheittäjä (tai olla omaa joku seurueesta) kirjaimellisesti talutti minut muun porukan ohella sisään :D Aiemmin ramenkuppilassa ensi kertaa näkemäni tilauslipukeautomaatti oli käytössä juomien ostoa varten ja toimi vain käteisellä, joten vain kortin mukaan ottaneena ei lisäjuomia tullut tilattua, mikä lienee näin jälkikäteen ajateltuna ainoastaan hyvä juttu...

Lauantai menikin sitten, kuten hyvin saattoi ennustaa, hivenen rauhallisemmissa merkeissä. Siivoilin huonetta, tein ostoksia ja kävin kaupungilla syömässä. Jätin illan juomapileet suosiolla väliin; seuraavana aamuna opiskelijatovereiden väsyneistä kasvoista pystyi lukemaan hyvin edellisen illan suhteellisen kosteusprosentin.

Aiemmat epäilykset huoneen kylmyydestä osoittautuivat harmillisen tosiksi. Patterit eivät ole vielä tässä vaiheessa toiminnassa, joten huone on ilman erillistä lämmitintä (joka ei kuulu varustukseen, mutta joidenkin huoneista löytyi) kuin mikäkin pakastin. T-paidassa ja pipo päässä nukkumaan mennessä tuli aika ikävä suomalaisia triplaikkunoita ja hyvää keskuslämmitystä >_< Lämmittimet eivät ole ilmeisesti ihan älyttömän kalliita, varsinkaan jos näkee vähän vaivaa ja etsii käytettyä elektroniikkaa myyvän liikkeen, mutta lisäävät sähkönkulutusta suhteellisen reilusti mikä kasvattaa kuukausittaista hyödykemaksua. Lisä asumiskustannuksiin on vain pakko hyväksyä,sillä tässä huoneessa ei yksinkertaisesti pysty asumaan talven yli ilman.

Sitten illan toiseen aiheeseen eli Sapporo morimori mokkuri matsuriin, joka oli ilmeisesti yli viikon verran erilaisia tapahtumia sisällään pitänyt kokonaisuus. Viimeisen päivän ohjelman osana oli Kids Wonderland niminen tapahtuma, johon vaihto-opiskelijoita kutsuttiin auttamaan paikallisen ala-asteen, jonka pihalla toiminta tapahtui, oppilaita tutustumaan vieraiden kulttuurien edustajiin leikkien ja puuhastelun välityksellä. Lapsia oli paikalla paljon odottamaani vähemmän, lieniköhän edes ihan yhtä täkäläistä luokallista (30+). Sen verran pirtsakoita pikkuisia ja sitäkin enemmän innokkaita aikuisia oli paikalla kuitenkin, että toimintaa ylipäätään oli mielekästä järjestää. Askarreltiin, juostiin kilpaa vesisangot pään päällä, hippasteltiin ja soitettiin ryhmissä sambarytmejä tyhjillä pulloilla ja tölkeillä.

Sää oli taas vähän mita sattuu: välillä sai palella paksuimpien vaatekertojen alla, auringon tullessa esiin pilvien takaa meinasi tukehtua kuumuuteen ja koko ajan ilmassa oli vesisateen uhkaa. Mikään näistä ei kuitenkaan liiemmin häirinnyt juhlatunnelmaa ja etenkään japanilaisten näennäisen loppumattomalle energisyydelle ja innokkuudelle ei tunnu löytyvän rajoja. Etenkin päivän parasta antia olleet isojen ryhmien tanssiesitykset hienoine moniosaisine pukuineen ja monipuolisine koreografioineen antoivat hyvää kuvaa japanilaisten taipumuksesta esteettisesti kunnianhimoisiin ratkaisuihin ja toimivat hyvin kulttuurin monista muutoksista huolimatta edelleen vahvasta ryhmäorientoituneisuudesta. Ensi kesänä samaa herkkua on luvassa runsain määrin keskuspuistossa järjestettävässä tapahtumassa, johon on odotettavissa satatuhatpäinen joukko osanottajia...

Furibira & Shakotan

Sapporo, 4.8.2008

Kirjoitetaanpa vaihteeksi vähän tuoreempaa juttua näin kun vauhtiin päästiin. Viime viikon perjantaina suuntasimme vuokra-autoilla kohti rannikolla sijaitsevan Furubiran leirintäaluetta, jossa vietimme isolla vaihtariporukan hienon yhden yön reissun. Kaikki Hustep-opiskelijat eivät syystä tai toisesta osallistuneet, mutta onneksi suurin osa jousi lähtemään mukaan, kuin myös iso joukko Nikkensei-opiskelijoita sekä japanilaisia hengaajia.

Perjantain sää oli ailahtelevainen: automatka oli hiostavan kuuma, mutta heti kun sai vaihdettua rantakuteet päälle meni aurinko pilveen ja iltaa kohden tuli pientä tihkusadettakin. Lievän alakuloisesta kelistä huolimatta piti talviturkki käydä viskaamassa menemään. Vedessä nähtiin siis hyvin valkoinen merileijona räpiköimässä. Rantavesi ei todellakaan ollut mikään uimarin paratiisi, sillä se oli solkenaan vaarallisia miltei pintaan asti ulottuvia kivenmurikoita, joista yhteen tuli törmätty aika kipeästi. Kovin moni ei veteen asti uskaltanut, vaikka se aika lämmintä olikin. Osa tosin kannettiin ja paiskattiin sinne väkisin ensin pelin rangaistuksena ja sen jälkeen ihan muuten vaan. Tasapuolisuuden nimissä tämän kovin koltiaismaisen aktiviteetin uhriksi päätyi myös asian onneksi aika hyvällä huumorilla ottanut hongkongilais-tyttö :P

Rantaepisodin jälkeen oli vuorossa semipakollinen onsen viereilu ei jättänyt ketään kylmäksi (pun intended). Mäen laella olleen kylpylän ulkoaltaan merinäköala oli kerrassaan upea; harmi ettei kylpylän sisätiloihin oikein viitsi ottaa kameraa mukaan. Viidentoista äänekkään ulkomaalaisen valtaama allas ei houkutellut kovinkaan montaa japanailaista kylpijää luokseen jostain kumman syystä... sääli niitä paria harmaantuvaa herrasmiestä, jotka näyttivät olevan tuloilvaralaan altaalle.

Illan hämärtyessä syöpöteltiin ja juopoteltiin, osa paljon ja toiset vielä enemmän. Itse olin juomapuolella maltillisella linjalla, kun en viitsinyt viettää toista reissupäivää krabuloidessa. Ruokaa oli varattu ison porukan tarpeisiin miltei liikaakin, mutta parempi niin, kuin että olisi loppunut kesken. Pisteet ja kiitokset Davidin hommaamille budjettimakkaroille ja niistä loihdituille hodareille (aina ei tarvi syödä niin japanilaisittain).

Reissun vihonviimeisenä vitsauksena olivat jonkun sortin päiväperhon ryökäleet, jotka parveilivat katuvalojen hehkussa etsien kai valoisaa ja turvallista viimeistä lepopaikkaa, jonne laskea seuraavan sukupolven edustajat munamuodossa jääden itse suojelemaan niitä lahoavalla ruumiillaan. Kaunista ja runollista vanhemman rakkautta, muttei todellakaan siinä tilanteessa, kun ne yrittävät tehdä mausoleuminsa päällesi tai vievät yöunia surisemalla bungalowin kattorakenteissa. Hienojakin ötököitä tuli vastaan, joista mainittakoon peukalon kokoinen ja järkyttävän pitkät sarvet omannut koppakuoriainen, joka oli varsin harmiton, mutta muuttui pelottavaksi lentoon lähdettyään.

Seuraavan päivänä suhteellisen hyvin nukutun yön jälkeen - onnistuin saamaan sänkypaikan, osa joutui nukkumaan patjalla lattialla - nautittiin riisiä ja hyvää japanilaista sekametelisoppaa aamupalaksi. Sieniä, tofua, kasviksi, porsaanlihaa ja konyaku juuresta taisi kertakäyttökulhosta löytyä. Ennen paluuta Sapporoon osa porukasta kävi vielä toiseen kertaan onsenissa, kun itse suuntasin yhden autolastillisen mukana tsekkaamaan komeita rannikkomaisemia puolen tunnin ajomatkan päässä. Kuvapuolelta kannattaa käydä tsekkaamassa yrmeää vanhaa naamaa muistuttava kallionkuvatus.

Paluumatka oli aikailailla tapahtumarikkaampi kuin menomatka. Ensin juoduttiin poliisien pysäyttämäksi, kun Tero päätti ajaa muun liikennevirran mukana päin punaisia. Eipä siinä, tarkastivat henkkarit ja ajokortin ja muistuttivat ajamaan vastaisuudessa varovaisemmin. Japanissa on ilmeisesti vain joko kilttejä poliiseja tai sitten niitä, jotka hakevat väkisin rikkeen jostain, vaikka seisomalla porukalla ympärilläsi niin kauan, että yrittäessäsi liikkeelle sorrut johonkin virkavallan vastustamiseen ja joudut putkaan kuukauden päiviksi ilman oikeudenkäyntiä. Harvinaista? Kyllä. Mahdollista? Valitettavasti. Vähän tämän jälkeen toisesta autosta tuli puhelu, että olivat menneet kolaroimaan majoitusalueella vuokra-autoa, mikä tiesi kaikille pientä ylimääräistä maksuerää. Ei loukkaantuneita :P

Ensimmäinen ja viimeinen isompi reissu liki koko Hustep-porukalla oli mukava ja mieleenpainuva kokemus, joka jättää miettimään miksei vastaavaa olisi voinut tehdä jo aikaisemminkin, siitäkin huolimatta, että kaikilla on vapaina päivinä aina omat menonsa.

Juhannus

Sapporo, 4.8.2008

Juhannukselle tai pikemminkin kesäpäiväntasaukselle on japanin kielessä ilmeisesti oma sanansa, mutta Suomi-spesialistien ohella sitä ei monikaan tuntunut tietävän, kun kertoilin Ohtakissa (hiihtokisojen pitopaikka) vietetyistä viikonlopuista. Ensimmäisenä eli varsinaisena juhannusviikonloppuna menimme pienemmällä porukalla tekemään valmisteluja varsinaista tapahtumaa varten: heinätöitä, teltan pystytystä, äijämäistä isojen kivien siirtelemistä paikasta toiseen sekä tietysti puulämmitteisen pihasaunan koeajo ja tiukkaa kaljoittelua. Tyypilliseen japanilaiseen tyyliin sen verran iso osa porukasta oli ko.viikonloppuna sen verran kiireisiä, että itse päätapahtuma pidettiin sitten seuraavana viikonloppuna. Kun ei Suomessa olla, niin eipä tuo niin viikon päälle ole :P

Valmistelureissulla onnistuin survomaan pikkupienissä pikkurillini oven väliin, taidokkaasti vieläpä sen saranapuolelle. Etukäteispuudutus onneksi poisti suurimman osan kivusta ja onneksi olin fiksusti laittanut lompakkoon kaiken varalta pari laastaria ennen reissuun lähtöä. Onsen reissu jäi sen takia harmillisesti välistä, mutta onneksi haava itsessään oli aika harmiton ja luunmurtumaltakin säästyttiin.

Saunasta oli yritetty tehdä suomalais-tyylinen, mutta ilmeisesti saunan rakentamisessa ei oltu konsultoitu ammattilaisia, sillä muuten varsin asiallisessa saunassa oli muutama paha suunnitteluvirhe. Kiuas puski kyllä lämpöä se karkasi saunan kartiomaisesta muodosta ja ulosmenoröörin suuresta koosta johtuen harakoille ennen kuin kunnon pistäviä löylyjä kerkesi saada aikaiseksi. Viileää ulkoilmaa puski sisään myös lattirajasta, minkä vuoksi alalauteilla oli hyvä vilvoitella, joskin mielummin sieltäkään ei ilmaa tarvisi sisään päästää. Saunaan tottumattomille japanilaisille lämpötila on varmasti hyvin passeli, mutta kunnon saunoihin tottuneelle aivan liian heppoinen. Saunan likellä ollut kylmävesiallas sen sijaan sai täydet pisteet viilennysominaisuuksistaan.

Molempina viikonloppuina syötiin hyvin. Ensimmäisenä grillailtiin lihaa, mereneläviä ja kasviksia kodan suojissa. Toisena oli tarjolla perinteisempää japanilaista kattausta sekä lampaanlihasta tehtyä rosvopaistia, jonka valmistamisesta allekirjoittanut oli päävastuussa. Pehmeää ja maukasta siitä kyllä tuli, mutta vähemmällä vaivallakin ruokaa voinee valmistaa :P Tosin rosvopaistin tapauksessa juuri työläs ja eksoottinen valmistustapa on vähintään sen puoli ruokaa.

Päätapahtumaa seuranneen sunnuntain aamuna reippaimmat kävivät ohjatulla sauvakävelyllä. Itse en ollut juuri reippailukunnossa, vaan käytin ajan nukkumalla pahaa happea pois. Illan soittotunti meni kokonaisvaltaisen heikotuksen ja keskittymiskyvyn puutteen vuoksi aikalailla pipariksi, mutta onneksi sensei oli ymmärtäväinen eikä veloittanut normaalia aikaisemmin lopetetusta tunnista mitään. Aloitin tosiaan treenamaan uutta soitinta toukokuun alussa, mutta ajattelin pitää sitä salaisuutena, joten jätin sen tähän saakka mainitsematta. Tässä vaiheessa voin paljastaa sen verran, että kyseessä on perinteinen japanilainen instrumentti, mutta ei kielisoitin. Jos haluaa säilyttää yllätyksen siihen asti, että kuulee soittoani livenä, ei kannata heti lähteä googlettamaan ;)

Kääks!

Sapporo, 5.7.2008

Näemmä taas melkein pari kuukautta kerkesi vierähtämään, ennenkuin sai sen verran potkittua itseään persuksille, että tekstiä innostui taas tuottamaan. Uusin blogimerkintä oli alunperin tarkoitus tehdä kesäkuun alkupuolella heti yliopiston nelipäiväisen festivaalin jälkeen, mutta se pääsi kummasti sitten unohtumaan kaiken hulinan keskellä. Hokudai-saista onkin hyvä aloittaa mielenkiintoisen kesäkuun tapahtumien läpikäynti.

Hokudai-sai on siis nelipäiväinen tai oikeastaaan kolme ja puoli päivää (sunnutaina purkutoimet piti aloittaa riittävän aikaisin) kestävä tapahtuma, joka piti sisällään erinäistä aktiviteettia ympäri kampusaluetta. Alue oli suljettuna autoliikenteeltä niin tiukasti kuin mahdollista ja pääkadun varsi oli täynnä ruokaa ja juomaa myyviä kojuja. Kampuksen pohjoispää oli varattu japanilaisten nyrkkipajoille, kun taas eteläisen osan täyttivät kansainvälisten opiskejoiden kojut, joiden joukossa myös meidän suomalaisten pieni ja vaatimaton myyntikoju sijaitsi.

Vaatimaton pääasiassa siksi, että pitääksemme menot mahdollisimman pieniniä, teimme kaikki hommat neljästään (minä, Ulla ja Tero sekä Yoshimi) nakittaen silloin tällöin innokkaita avustajia tekemään pikkuhommia sekä panostamalla mainontaan ja teltan ulkoasuun vain sen verran kuin oli välttämätöntä. Skaalan toisessa päässä oli kiinalaisten kahden suuren teltan kokoinen tehdas, joka työllisti arviolta kolmisenkymmentä ihmisistä minä tahansa hetkenä ja hyödynsi asiakkaiden houkuttelemiseen kaikkia mahdollisia keinoja ja kulttuurillisia kliseitä aina pandaksi pukeutuneeseen sisäänheittäjään saakka.

Me luotimme vain allekirjoittaneen tuhertamaan muumiaiheiseen kuvaan, hyvään asiakaspalveluun ja siihen, että ensimmäistä kertaa international food festivalissa mukana oleva suomen teltta sekä myyntiartikkelimme olisivat tarpeeksi huokuttelevia sinänsä. Mitäkö sitten myimme? Palataan ensiksi hieman ajassa taaksepäin, jonnekin helmikuun tietämille ja siihen, kun kuulimme tapahtumasta ensimmäistä kertaa.

Istuimme jazz-baarissa viettämässä yliopiston kansainvälisten opiskelijoiden läksiäis/tervetuliaisjuhlien jatkoja ja drinkkien siemailun lomassa käytiin tietysti henkevää monikulttuurista keskustelua...jossain välissä seurueen israelilainen otti puheeksi festivaalin, jossa oli lyönyt edellisenä vuonna rahoiksi kaupittelemalla ehtaa falafelia muutaman hengen voimin. Luonnollisesti innostuimme kaikki saman tien mahdollisuudesta tienata hieman ylimääräistä ja mietimme siinä vaiheessa puolivakavissaan mitä leimallisen suomalaista voisimme saada helposti kaupattavaksi. Tuumasimme, että lätyt olisivat luultavasti kaikkein helpoimmin toteutettavissa ja muista vastaavista pikkumakeista sen verran poikkeavia, että niitä voisi markkinoida suomalaisena.

Tapahtuma oli kuitenkin tuolloin vielä monen kuukauden päässä ja asia jätettiin hautumaan. Itse ilmoittautuminen tapahtui huhtikuun loppupuolella hivenen hätäisesti, sillä kaikki olivat päässeet unohtamaan suunnitelmat melko totaalisesti eikä lukuisiin kokouksiin osallistumista sekä runsaasti valmistelua ja suunnittelua vaativa mukaan lähteminen kuulostanutkaan yhtäkkiä niin automaattisen houkuttelevalta kuin mitä se oli vielä pari kuukautta aikaisemmin. Pienen neuvottelin jälkeen täytimme ilmoittautumispaperit ja matka kohti varsinaista myyntitapahtumaa saattoi alkaa.

Siitä eteenpäin aina itse tapahtumaan saakka joka maanantaiset kokoukset olivat suhteellisen tuskaisia tapahtumia. Kansainvälisten opiskelijoiden järjestön valmistelut olivat joka kerta melko puolivillaisia, turhaa informaatiota tuli ihan liikaa tarpeellisten tietojen kustannuksella ja ylipäätään kirjavan monikulttuurisen mökäpaneelin osallisena oleminen oli kaikkea muuta kuin mieltä ylentävää. Joku taisi todetakin, että tieto olisi tullut paljon paremmin ja vähemmän vaivalla perille, jos se vain olisi laitettua nettiin ja valvottu jotenkin, että kaikki käyvät sen sieltä lukemassa. Noh, kaikki hommat saatiin kuitenkin hoidettua ja vaadittavat osallistumiskulut ja välinevuokrat maksettua, vaikka toiminta takkuilikin ihan itse tapahtuman alkumetreille saakka.

Kojua varten tehdyistä hankinnoista eniten päänvaivaa aiheutti kunnon ison pannun löytäminen, sellaisen, jossa ei olisi liian jyrkät reunat, jotta paistamisen onnistuisi mahdollisimman helposti. Kun Sapporosta ei löytynyt mitään, piti lopulta turvautua Tokion erikoisliikkeeseen, jossa Mizumoto-sensei kiltisti vieraili hyvää saumaan sattuneen reissunsa yhteydessä tapahtumaa edeltäneenä viikonloppuna.

Keskiviikkona urakoin kojun mainostamista varten Suomi-henkisesti kuvan muumipeikoista ja nuuskamuikkusesta paistamassa lettuja vaivautumatta pahemmin murehtimaan siitä, että joku lusmu on nekin varmaan suojannut tekijänoikeudella. Japani ei koskaan ole kyllä ollut mitenkään hirveän tunnettu ko. seikkojen vaalijana ja tuskin kukaan yliopiston festivaaleilla kiertää tsekkailemassa ettei vaan kukaan käytä kiellettyjä kuvia ja fraaseja mainoksissaan.









Saman päivän iltana saimme osan vuokratuista tavaroista, pistimme teltan pystyyn ja teimme kaikki valmistelut, jotka siinä vaiheessa oli mahdollista tehdä. Siinä vaiheessa tuleva koitos ja etenkin se, miten letut tulisivat myymään hermostutti vielä aikalailla, mutta seuraavana päivänä olo oli jo huomattavasti rennompia, vaikka alku lähtikin liikkeelle vähän kankeasti ja myyntikin oli välillä suhteellisen hiljaista. Ensimmäinen päivä meni periaatteessa optimaalista paistamista (kaasulieden käyttöä), täyttämistä ja työnjakoa treenaillessa eivätkä mainoshokemat tai ylipäätään se miksi myymisiämme pitäisi kutsua olleet vielä täysin vakiintuneita. Oikea nimitys lätylle pysyi hieman epämääräisenä loppuun asti: välillä myytiin hotcakena, toisena hetkenä suomalaistyylisenä pannukakkuna ja muutamaan otteeseen taidettiin creppikin mainita, sillä se lienee täkäläisille kaikkein tutuin vastaava ape.

Hintojakin laskettiin alkuperäisestä hieman, tosin enimmäkseen siksi, että halusimme maksimoida lauantain ja sunnuntain myyntiä, sillä tiesimme niiden tulevan olemaan kaikkein vilkkaimpia ja kiireisimpiä päiviä. Tämä seikka pitikin täysin kutinsa, sekä lauantaina että sunnuntaina myimme yhtä paljos tai hivenen enemmänkin kuin kahtena edellisenä päivänä yhteensä. Kiirettä piti välillä niin paljon, että kojun eteen kerkesi muodostumaan jopa jonontynkää. Uutta taikinaa piti tehdä jatkuvalla syötöllä ja kaikki olivat niin hommissaan kiinni, että kauppareissulle lisää tarvikkeita ostamaan oli vaikea irrottaa ketään.

Onneksi kaikkein pahimpaan hetkeen saimme yllättävää apua parilta suomen kielen opiskelijalta, jotka tarjoituivat auttamaan parin tunnin verran omasta vapaa-ajastaan kysymättä sen kummemmin mitään vaivanpalkaksi. Tietysti muistimme heidän avuliaisuuttaan tapahtuman jälkeen pienin lahjoin, kuten myös Yoshimia, jolle työskentelyn vastineeksi tarjosimme tilaisuuden suomen opiskeluun :)

Ennen tapahtumaan meitä varoiteltiin aiempien vuosien huonojen kokemusten vuoksi siitä, että katukivetyksen (myyntipisteemme kun sijaitsi yliopiston pääkadun kävelytien päällä) sotkeminen rasvatahroilla saattaisi johtaa panttirahan menettämiseen ja mikäli yliopiston väki vetäisi oikein kunnolla herneen nenäänsä, saattaisi kansainvälisen ruokafestivaalin tarina olla lopussa. Kaikessa hässäkässä unohdimme suojata ensimmäisenä päivänä paistoalueen muoveilla, hivenen naiivisti myös ajattelimme, ettei lätynpaisto olisi niin roiskehazardia hommaa kuin ranskalaisten paistot ja vastaavat, ja niinpä päivän päätteeksi huomasimme maassa jonkun verran huolestuttavia tahroja. Mainitsin asiasta tapahtuman vastaaville, jotka neuvoivat puhdistamaan niitä ensin omin neuvoin ja tietysti suojaamaan kivetyksen lopputapahtuman ajaksi. Näin tehtiin eikä asiasta sen kummemmin tullut sanomista. Viereisen todella suositun Belgian kojun työntekijät sen sijaan kuurasivat omia jälkiään tapathuman jälkeen sangen ankarasti.

Belgian koju olikin meidän suurimpia kilpailijoitamme, sillä he myivät halpoja vohleita ja ratsastivat aiempien vuosien maineella kerätän jonoja silloinkin kun muissa paikoissa myynti oli hiljaista. Vohvelit todennäköisesti söivät meiltä jonkun verran potentiaalisia asiakkaita, mutta kaikesta huolimatta heidän voluuminta ei ollut riittävä tekemään ihan älyttömästi voittoa, kun kate ilmeisesti oli aika pieni, tai näin ainakin kuulin kojussa työskennelleeltä vaihtarikaveriltani.

Oma pisteemme tuotti lopulta sen verran, että neljän päivän uurastuksen palkinnoksi saatoin ostaa itselleni iPod Touchin ja maksaa siinä sivussa vielä kesäkuun vuokrankin. Rahan ohella tapahtumasta karttui runsasti hyvää kokemusta, unohtumattomia muistoja ja paljon tavaroita, joille ei oikein tiennyt että mitä tekisi :P Pannu lojuu edelleen kämpän nurkissa vailla uutta omistajaa.

Raskaan urakan jälkeen kaikki olivat hyvin uupuneita, jatkuvasta seisomisesta johtuen jalkapohjat olivat hellinä ja univelkaakin oli päässyt kertymään. Suihkun ja lämpimän kylvyn jälkeen menimme porukalla juhlistamaan hyvin tehtyä työtä juomalla ja syömällä hyvin (ja mukavan edullisesti). ^o^

Asahikawan "opintoreissu"

Sapporo, 11.5.2008


Vaikka tarkoituksena oli jossain vaiheessa vuotta tehdä reissu Asahikawaan, joka on Sapporon jälkeen Hokkaidon toiseksi suurin keskus, saivat suunnitelmat lisäpontta, kun kuulin kaikille opiskelijoille varatun noin 8000 jenin edestä rahaa opintomatkaa varten. Korvausanomusta varten piti tietenkin kehittää akateemisesti kestäviä syitä eli syitä, miksi laitoksen pitäisi tukea enemmänkin huvittelumielessä tehtävää matkustelua. Kuka nyt koskaan olisi erehtynyt pitämään luokkaretkiä ja vastaavia puhtaasti opetuksellisina tapahtumina? :D

Elämyksellisyys on onneksi tunnustettu osa opetussuunnitelmaa ja tästä sainkin idean arvioida eläintarhaa ja nuorten tiedemuseota sekä niiden tiedollisen annin, että elämyksellisen painoarvon kannalta. Loppujen lopuksi kirjoitin kuitenkin perustelut aika pikaisesti vasemmalla kädellä, mutta se onneksi riitti laitoksen väelle; liekö johtunut pelkästään siitä, etteivät ymmärtäneet englanninkielistä kapulointiani tarpeeksi hyvin. Isoilla sanoilla ja koukeroisilla lauserakenteilla voi halutessaan antaa melko valheellisen kuvan omasta osaamisestaan...vaan eipä kaiveta maata oman uskottavuuden alta sen enempää :P

Alunperin olin suunnitellut tekeväni reissun jo helmikuun alussa ja sen päivän alkuperäiseen anomukseen kirjoitinkin. En kuitenkaan erinäisistä kiireistä johtuen kerennyt saamaan reissua aikaiseksi tuohon aikaan, vaan siirsin sen suosiolla kevätloman lähtökohtaisesti olemattomaan ohjelmistoon. Loman aikana tulivat ensimmäiset ensimmäiset kyselyt reissun onnistumisesta ja pyynnöt raportin palauttamisesta. KÄÄKS! Olin kokonaan päässyt unohtamaan reissusuunnitelmat ja ilmoitin tekeväni sen mahdollisimman pian ja rupesin etsimään tulkkaukseen pystyvää japanilaista reissukaveriksi, sillä aiempien kokemusten perusteella tiesin, että museoiden ja vastaavien paikkojen englanninkielinen anti olisi aika olematonta eikä aikaa selitysten kääntämiselle ollut hirveästi tarjolla.

Lopulta jouduin kuitenkin tekemään reissuni yksikseni, sillä aikataulut menivät kaikkien kanssa hiemaan ristiin enkä sen vuoksi onnistunut nakittamaan ketään matkaseuraksi. Yksin matkustaminen on aina yhtä ikävää huolimatta sen tarjoamasta vapaudesta tehdä itse kaikki päätökset. Toisen tahdon ja vaatimusten huomioonottaminen on pieni hinta siitä, että seurana olisi ollut joku, jonka kanssa jakaa mielipiteitä ja ajatuksia nähdystä ja koetusta. Tai sitten ihan vain ottamassa niitä pakollisia poseerauskuvia, nauramassa tyhmille jutuille ja tuomassa ihmisen läsnäolon lämpöä viileään lopputalven päivään.

17. maaliskuuta, jonka aamuna toimitin hakemuksen uutta asuntolaa varten kansainväliseen yksikköön, ostin asemalta Aki-sensein suosittelemat edestakaiseen matkaan oikeuttavat aleliput automaatista ja matkustin tyhjähköllä junalla Asahikawaan. Matkaan meni reilun tunnin verran ja perillä olin joskus kymmenen tienoilla. Junassa nukuttujen levottomien torkkujen jälkeen perillä olo oli hieman pöllähtänyt. Sen jälkeen kun tarvittavat esittetteet oli haettu turisti-infosta, piti ensimmäisenä suunnistaa myöhäiselle aamupalalle ja herättää viimein itsensä kunnolla ison kahvikupin voimalla. Mitäpä suomalainen tekisikään ilman tuota mustaa huumehetta :P

Kuten nimestäkin voi derivoida, Asahiyaman eläintarha sijaitsee vuoren (山、やま）kupeessa. Koska täällä ei juuri keskustaa vuorille rakenneta, piti kaupungin laitamille matkata bussilla, mikä vei paljon pidempään kuin mitä kartan perusteella olisi osanut odottaa. En tosin koskaan ole ollut ihan älyttömän hyvä arvioimaan etäisyyksiä ja aikoja, varsinkin kun rakennusten ja korttelien koko ja se miten niitä karttoihin merkitään vaihtelee aikalailla maittain. Silmiinpistävänä erona Sapporoon oli kaupungissa vielä runsain määrin jäljellä ollut lumi, joka tosin oli sulanut sen verran, että kulkuväylät olivat jokseenkin puhtaina.








Alueelle sisään päästyäni päätin suunnata heti ensimmäiseksi tsekkaaman pingviinien rakennuksen, jonka tiesin netistä löytämieni kuvien perusteella olevan varsin vaikuttavan enkä joutunut pettymään. Kuten videosta voi nähdä, pingviinitalossa pystyi seuraamaan näiden monien rakastamien hyisten frakkilintujen uiskentelua lasin lävitse. Seuraavaksi vuorossa oli suurpetojen aitaus, joka on perinteisesti ollut aina eläinvankiloiden mielenkiintoisimpia osastoja samalla tavalla kuin vaarallisimmat rikolliset ovat perverssillä tavalla pikkunilkkejä kiinnostavampia tapauksia. Savannin kuningasta eli jellonaa lukuunottamatta suuret kissapedot olivat ansaituilla päiväunilla eivätkä juuri näyttäneet maahan levitettyä taljaa kummemmilta :P

Erikoisen kuvakulman takia leopardiaitaus onnistui kuitenkin olemaan aika jännittävä, jäin miettimään kuinkakohan iso riski eläinten hereillä ollessa on saada vihaisia ja tuoksahtavia reviiriviestejä yläpuolella tassuttelevilta mirreiltä. Leijona-aitauksessa oli onneksi metalliverkon sijaan lasi, sillä muuten monen päivä olisi voinut mennä pahemman kerran pilalle. Likaisen lasin takana elämöivä suurilukuinen joukko japanilaisia tyttöjä ei ollut ilmeisestikään stressaantuneiden kattien mieleen, jotka ihastuttivat yleisöä karjumalla ja virtsaamalla näitä kohti.







LEILA LEIJONA ON HIVENEN NÄRKÄSTYNYT





OTSO KONTIO ON KIPEÄSTI SEURAN TARPEESSA

Symppis karhu tuijotteli sangen apaattisen näköisenä ihmisiä pienen lasi-ikkunan lävitse. Tarhan hienouksia on ehdottomasti se, että eläimien lähelle pääsee aivan eri tavalla kuin monissa muissa paikoissa. Tällainen normaali henkilökohtaisemman oloinen näkökulma eläimiin tuo kipeällä tavalla mieleen paikan vankilamaisen luonteen ja sen miten sekä ihmisissä on paljon eläintä ja toisinpäin.

Hivenen myöhemmin tavatut jääkarhut olivat ihan toisesta maailmasta ja ravasivat ympäri aitausta kuin pistoksen (amfetamiinia selkeästi) saaneina. Ranuan eläinpuiston tilavaan aitaukseen verrattuna jääkarhujen koti Asahiyamalla oli kieltämättä melko pieni, mikä tietysti tekee eläinten bongailun vierailijalle helpommaksi, mutta altistaa näyttelykappaleen erinäisille henkisille matalapaineille. Toisaalta, jos elämiä aiotaan pitää kuitenkin luontaista reviiriä pienemmissä aitauksissa, niin voisi helpommin nähtäville tuominen on sinänsä järkevä ratkaisu, johon yhtynevät kaikki ne jotka ovat yrittäneet joskus turhaan nähdä sutta Ranulla :P





Osattiin sitä toki rennostikin ottaa; kuten kuvasta näkyy, vietti karhunuorukainen leppoisia loikoiluhetkiä lämpimähkössä iltapäiväauringossa yleisön pällistellessä innostuneena lasin takana.

Kun oli nähty kirahvit ja virtahevot, naureskeltu tovi orankien poseerauksille ja koskettu käärmettä, alkoi päivän odotetun kohokohdan odottaminen. Pingviinien marssi! Frakkisakki käy joka päivä kaksi kertaa kiertämässä tunnin lenkin ympäri puiston aluetta ja kuten arvata saattaa ei innokkaista seuraajista ole koskaan puutetta.



.

Eläinpuisto tsekattu ja raapustettu mieleen se, että seuraavalla kerralla ei todellakaan tehdä vastaavaa reissua yksikseen. Koskapa aikaa oli vielä jäljellä riittävästi liikahdettiin ääriään myöteen täyteen ahdetulla bussilla takaisin keskustaan. Itse istuin mukavasti penkillä, kun tajusin mennä pysäkille hyvissä ajoin odottamaan eikä kyydissä ollut ketään, jolle olisi voinut jalosti istuinpaikkansa luovuttaa. Tiedekeskukseen olisi keskustasta voinut mennä kävellenkin, mutta koska en halunnut alkaa eksyilemään kartan kanssa ja aikataulukin painon päälle (sulkemisaika) päätin ottaa suosiolla taksin.

Tiedekeskuksesta tuli otettua vain kuva itse rakennuksesta, sillä en ollut varma saiko siellä kuvata ja toisekseen elämys- ja kokemusperäisistä laitteista otetut kuvat olisivat auttamatta olleet aika tylsiä. Jos haluatte tutustua tarjontaan tarkemmin suosittelen vierailemaan itse paikan päällä ;) Selityksiä ja ohjeita ei tosin ole englanniksi tarjolla, joten semipaskalle kielitaidolle tai tulkille on tarvetta...

Reilun tunnin mittaisella lyhykäisellä kierroksella kerkesin testata painottomuussimulaattorin kieputtelua, virtuaalihyppiä kuun kamaralla ja eläytyä alkuihmisten maailmaa motion capture laitteiston avulla. Isona teemana keskuksessa olivat avaruus, ihmisen aistit ja ilmastoon liittyvät seikat. Tyyliltään pisteet olivat enemmän lapsille ja nuorille suunnattuja, mutta hyvinkin myös aikuisempaan makuun sopivia ja vähemmän luonnontietevät tuntevat saattavat hyvinkin oppia jotain uutta tai ainakin saada tarpeellista kertausta perusoppimäärään, kuten allekirjoittaneen tapauksessa.

Kotiinviemisiksi piti ottaa nippu eri pisteiden selityksillä varustettuja lappuja, joihin ei vielä(kään) kerennyt tarkemmin tutustumaan...ennen paluujunaan nuosemista piti nauttia iso annos höyryän kuumaa raamenia. Täysi vatsa, parempi mieli ^^

Puttepossun nimipäivät

Sapporo, 5.5.2008

Niitä täällä vietettiin...tai ainakin melkein. Sen verran paljon erinäisiä syitä järjestää juhlia yhteisissä tiloissa on viime aikoina on ollut, että siellä hyvinkin yhden sian nimipäivää on saatettu juhlistaa. Pian muuton jälkeen järjesttiin tietysti uuden asuntolan avajaisjuhlat asiaankuuluvin menoin ja päästiin samantien turhautumaan typerän tiukkaan sääntöön, jonka mukaan yhteiset tilat pitää tyhjentää ja siivota klo 23.00. Ei poikkeuksia. Juhlien purkamiseen menee tosin sen verran aikaa siitä kun talonvahti ensimmäisen kerran käy kohteliaasti ilmoittamassa, että on tullut aika lopetella tältä illalta, että ollaan monesti jo lähellä puoltayötä.

Olettaisin, että tilassa oleskelukielto öiseen aikaan liittyy jotenkin murtojen ehkäisyyn, sillä muiden asukkaiden tai edes nukkumaan menevän talonvahdin mukavuuden kannalta sillä ei pitäisi olla paljoakaan tekemistä. Tietysti voi olla, että kansainvälisen yksikön väki on päättänyt ettei asuntolassa saa olla valoja päällä yhteisissä tiloissa yöllä etteivät ihmiset saisi sitä kuvaa, että täällä vain valvotaan kaikki yöt. Kummasti yhteinen tila onkin melkein pelkkää ikkunaa ja verhot aika olemattomat... :P

Tervetuliaisjuhlista ei mitään kovin erikoista sanottavaa oikein ole, mitä nyt välillä tuntui siltä, että happi loppuu ja kyynärpäitä joutui käyttämään halutessaan siirtyä paikasta toiseen, sen verran paljon oli vaihtareita kertynyt paikalle. Unohtaa ei sovi tietenkään niitä paria vakiojapanilaista, jotka aina uskollisesti saapuvat edustamaan vaihtarikomminukaation edistämistä tukevaa järjestöään. Skåål, kanpai, kanbei, chinchin (japanilaisia naurattava, ranskalainen vaihtoehto santélle), kippis, cheers jne.

Ensimmäisenä syntymäpäiväänsä juhli havajilaistunut taiwanilainen Jeffrey, jolle paikallisesta ihmetavaraa myymävästä sekatavarakaupasta ostettiin lahjaksi elefantti-bokserit ja ison jenin saniteettipyyhkimiä rullallinen. Koskapa alapäähuumori on aina hauskaa ja fallinen maailma fantastinen paikka, niin laitetaan tähän väliin kuvaa ylpeästä kärsän omistajasta.

Kuulumisia kultaisen viikon kulmilta

Sapporo, 2.5.2008

Tervehdys ja pahoittelut etten ole jaksanut tuottaa tuoretta sisältöä blogiin reiluun kuukauteen. Kaikkea kronikoimisen arvoista on kyllä tapahtunut yllin kyllin ja pitkälti juuri siksi ei koneen äärellä ole tullut vietettyä aikaa tavalliseen tapaan. Kun päiväkirja, blogi tai muuta vastaava enemmän tai vähemmän säännöllisesti päivitettävä muistinjatke jää nykyhetkestä reilusti jälkeen, on sen vaikea kuroa tuota eroa umpeen ilman voimallisia toimituksellisia ratkaisuja.

Jotta nekin, joiden kanssa ei tule oltua yhteyksiä internetin pikaviestimien välityksellä, olisivat vähän paremmin ajan tasalla, niin keskityn hetkeksi pääasiassa tuoreimpiin tapahtumiin ja kirjoittelen lomajutut loppuun jossain myöhemmässä vaiheessa. Ennen takaisin Suomeen paluuta kuitenkin... ^o^

Huomenna alkaa japanilaisten pisin yhtäjaksoinen valtakunnallinen ”lomaputki”, jolla on pituutta niinkin hurjasti kuin neljä päivää, mikä on normaalia vähemmän johtuen epäedullisesta alkamispäivämäärästä. Suomalaisesta ja aika monen muunkin maan näkökulmasta loma on tietysti naurettavan lyhyt, mutta täkäläisille se on yksi odotetuimmista ja suurimmista sesongeista, joka näkyy ja kuuluu joka paikassa. Monet käyttävät ajan matkustamiseen, kun toiset tyytyvät shoppailemaan tai muuten vain nautiskelemaan vähemmän kiireisestä elämästä.

Itselläni ei ole mitään erikoisempia suunnitelmia lomapäiville, mutta todennäköisesti käyn katsastamassa kelien salliessa ja seuran löytyessä osaa niistä Sapporon nähtävyyksistä, joissa ei talvella oikein ollut järkeä vierailla Näistä esimerkkeinä vaikkapa Moerenuman puisto tai Sapporon historiallinen kylä, jossa muuten sijaitsee osa Keitekin ryon alkuperäistä puurakennusta.

Sapporon hanami-kausi eli kirsikankukkien ihasteluaika alkaa pikku hiljaa olemaan ohitse. Poikkeuksellisesti ensimmäiset kukinnat saapuivat aiempiin vuosiin verrattuna liki kaksi viikkoa ennustettua aiemmin, mikä lienee saanut aikaan päänvaivaa sen suhteen, millon olisi sopiva hetki järjestää firman/kaveriporukan/sosiaalisen kollektiivin kosteahkot grillijuhlat kirsikankukkapuiden varjossa.

Tiistaina oli vaihtarien koto-performanssi, josta aiemmin mainitsin, mutta jouduin jättäytymään pois aikataulullista ongelmista johtuen. Mm. jääkiekon mm-kisojen b-sarjan ottelu Japani-Liettua (5-0) ja lauantaiaamuinen ”väsymys” tuli priorisoitua treenien ohitse. Sakura soi suhteellisen kauniisti ja tyttöjen sekä parin kollin pukeuduttua kimonoihin myös näytti miellyttävältä. Iso osa ulkomaalaisista rakastaa kimonossa keimailua ja nauttii siitä huomiosta, jota se päällä kulkiessaan saa osakseen ja voi pojat, että sitä huomiota riitti.

Esityksen ja pakollisten ryhmäkuvien jälkeen suuntasimme esiintyjien ja katsomaan tulleiden vaihtarien kanssa Maruyama puistoon pienimuotoiselle hanamille. Tyttöjen takana kävellessä oli hauska seurata miten japanilaisten päät kääntyivät järjestelmällisesti tuijottamaan ja ihastelemaan. Sieltä täältä kuului myös verbaaliseen muotoon puettuja ihasteluja. Kaiken huipuksi puistossa kuvaamassa ollut Hokkaidon päätelevisio kanavan väki päätti ottaa tytöt osaksi hanami-aiheista ohjelmaansa. いいねえ。

Keskiviikkona, joka ei siis ollut lomapäivä, lupaiduin lähtemään hivenen pätevämmälle hanamille kasvatustieteilijöiden kanssa ennenkuin tajusin, että sinä päivänä oli tietysti kurssit ihan normaalisti. Noh, yhden aikaan olin auttamassa ostosten kanssa ja kolmen maissa täysissä grillauspuuhissa. Kauaa ei tarvinut miettiä mennäkö istumaan sinänsä mielenkiintoisille kursseille, joista toki voi muutaman kerran olla poissa, vai ottaa ainutlaatuisesta tilaisuudesta kiinni ja viettää hanamia japanilaisten kanssa. Liha oli hyvää, tytöt kauniita ja mukavia, ja opinpa siinä sivussa erottomaan kirsikkapuun luumupuusta, molemmat kun kukkivat hyvin samoissa väreissä ja Hokkaidossa vieläpä samaan aikaan.

Illan päätteeksi mentiin tietysti vielä jatkopileisiin ja sen jälkeen seminaarihuoneeseen ajamaan iltaa alas lautapelien parissa. Meninpä siinä sivussa lupaamaan osallistua kasvatustieteen seminaariin. Laukussa odottaa nyt sitten törkeän vaikean näköinen artikkeli aikuiskasvatuksesta, japaniksi tietysti, ja siitä pitäisi osata ilmeisesti sanoa jotain fiksua reilun viikon päästä itse seminaarissa tai vähintään ainakin ymmärtää mistä puhutaan. Kiirettä piisaa kanjikoukeroiden tulkitsemissa ensi viikolla : P