Furibira & Shakotan

Sapporo, 4.8.2008

Kirjoitetaanpa vaihteeksi vähän tuoreempaa juttua näin kun vauhtiin päästiin. Viime viikon perjantaina suuntasimme vuokra-autoilla kohti rannikolla sijaitsevan Furubiran leirintäaluetta, jossa vietimme isolla vaihtariporukan hienon yhden yön reissun. Kaikki Hustep-opiskelijat eivät syystä tai toisesta osallistuneet, mutta onneksi suurin osa jousi lähtemään mukaan, kuin myös iso joukko Nikkensei-opiskelijoita sekä japanilaisia hengaajia.

Perjantain sää oli ailahtelevainen: automatka oli hiostavan kuuma, mutta heti kun sai vaihdettua rantakuteet päälle meni aurinko pilveen ja iltaa kohden tuli pientä tihkusadettakin. Lievän alakuloisesta kelistä huolimatta piti talviturkki käydä viskaamassa menemään. Vedessä nähtiin siis hyvin valkoinen merileijona räpiköimässä. Rantavesi ei todellakaan ollut mikään uimarin paratiisi, sillä se oli solkenaan vaarallisia miltei pintaan asti ulottuvia kivenmurikoita, joista yhteen tuli törmätty aika kipeästi. Kovin moni ei veteen asti uskaltanut, vaikka se aika lämmintä olikin. Osa tosin kannettiin ja paiskattiin sinne väkisin ensin pelin rangaistuksena ja sen jälkeen ihan muuten vaan. Tasapuolisuuden nimissä tämän kovin koltiaismaisen aktiviteetin uhriksi päätyi myös asian onneksi aika hyvällä huumorilla ottanut hongkongilais-tyttö :P

Rantaepisodin jälkeen oli vuorossa semipakollinen onsen viereilu ei jättänyt ketään kylmäksi (pun intended). Mäen laella olleen kylpylän ulkoaltaan merinäköala oli kerrassaan upea; harmi ettei kylpylän sisätiloihin oikein viitsi ottaa kameraa mukaan. Viidentoista äänekkään ulkomaalaisen valtaama allas ei houkutellut kovinkaan montaa japanailaista kylpijää luokseen jostain kumman syystä... sääli niitä paria harmaantuvaa herrasmiestä, jotka näyttivät olevan tuloilvaralaan altaalle.

Illan hämärtyessä syöpöteltiin ja juopoteltiin, osa paljon ja toiset vielä enemmän. Itse olin juomapuolella maltillisella linjalla, kun en viitsinyt viettää toista reissupäivää krabuloidessa. Ruokaa oli varattu ison porukan tarpeisiin miltei liikaakin, mutta parempi niin, kuin että olisi loppunut kesken. Pisteet ja kiitokset Davidin hommaamille budjettimakkaroille ja niistä loihdituille hodareille (aina ei tarvi syödä niin japanilaisittain).

Reissun vihonviimeisenä vitsauksena olivat jonkun sortin päiväperhon ryökäleet, jotka parveilivat katuvalojen hehkussa etsien kai valoisaa ja turvallista viimeistä lepopaikkaa, jonne laskea seuraavan sukupolven edustajat munamuodossa jääden itse suojelemaan niitä lahoavalla ruumiillaan. Kaunista ja runollista vanhemman rakkautta, muttei todellakaan siinä tilanteessa, kun ne yrittävät tehdä mausoleuminsa päällesi tai vievät yöunia surisemalla bungalowin kattorakenteissa. Hienojakin ötököitä tuli vastaan, joista mainittakoon peukalon kokoinen ja järkyttävän pitkät sarvet omannut koppakuoriainen, joka oli varsin harmiton, mutta muuttui pelottavaksi lentoon lähdettyään.

Seuraavan päivänä suhteellisen hyvin nukutun yön jälkeen - onnistuin saamaan sänkypaikan, osa joutui nukkumaan patjalla lattialla - nautittiin riisiä ja hyvää japanilaista sekametelisoppaa aamupalaksi. Sieniä, tofua, kasviksi, porsaanlihaa ja konyaku juuresta taisi kertakäyttökulhosta löytyä. Ennen paluuta Sapporoon osa porukasta kävi vielä toiseen kertaan onsenissa, kun itse suuntasin yhden autolastillisen mukana tsekkaamaan komeita rannikkomaisemia puolen tunnin ajomatkan päässä. Kuvapuolelta kannattaa käydä tsekkaamassa yrmeää vanhaa naamaa muistuttava kallionkuvatus.

Paluumatka oli aikailailla tapahtumarikkaampi kuin menomatka. Ensin juoduttiin poliisien pysäyttämäksi, kun Tero päätti ajaa muun liikennevirran mukana päin punaisia. Eipä siinä, tarkastivat henkkarit ja ajokortin ja muistuttivat ajamaan vastaisuudessa varovaisemmin. Japanissa on ilmeisesti vain joko kilttejä poliiseja tai sitten niitä, jotka hakevat väkisin rikkeen jostain, vaikka seisomalla porukalla ympärilläsi niin kauan, että yrittäessäsi liikkeelle sorrut johonkin virkavallan vastustamiseen ja joudut putkaan kuukauden päiviksi ilman oikeudenkäyntiä. Harvinaista? Kyllä. Mahdollista? Valitettavasti. Vähän tämän jälkeen toisesta autosta tuli puhelu, että olivat menneet kolaroimaan majoitusalueella vuokra-autoa, mikä tiesi kaikille pientä ylimääräistä maksuerää. Ei loukkaantuneita :P

Ensimmäinen ja viimeinen isompi reissu liki koko Hustep-porukalla oli mukava ja mieleenpainuva kokemus, joka jättää miettimään miksei vastaavaa olisi voinut tehdä jo aikaisemminkin, siitäkin huolimatta, että kaikilla on vapaina päivinä aina omat menonsa.

Juhannus

Sapporo, 4.8.2008

Juhannukselle tai pikemminkin kesäpäiväntasaukselle on japanin kielessä ilmeisesti oma sanansa, mutta Suomi-spesialistien ohella sitä ei monikaan tuntunut tietävän, kun kertoilin Ohtakissa (hiihtokisojen pitopaikka) vietetyistä viikonlopuista. Ensimmäisenä eli varsinaisena juhannusviikonloppuna menimme pienemmällä porukalla tekemään valmisteluja varsinaista tapahtumaa varten: heinätöitä, teltan pystytystä, äijämäistä isojen kivien siirtelemistä paikasta toiseen sekä tietysti puulämmitteisen pihasaunan koeajo ja tiukkaa kaljoittelua. Tyypilliseen japanilaiseen tyyliin sen verran iso osa porukasta oli ko.viikonloppuna sen verran kiireisiä, että itse päätapahtuma pidettiin sitten seuraavana viikonloppuna. Kun ei Suomessa olla, niin eipä tuo niin viikon päälle ole :P

Valmistelureissulla onnistuin survomaan pikkupienissä pikkurillini oven väliin, taidokkaasti vieläpä sen saranapuolelle. Etukäteispuudutus onneksi poisti suurimman osan kivusta ja onneksi olin fiksusti laittanut lompakkoon kaiken varalta pari laastaria ennen reissuun lähtöä. Onsen reissu jäi sen takia harmillisesti välistä, mutta onneksi haava itsessään oli aika harmiton ja luunmurtumaltakin säästyttiin.

Saunasta oli yritetty tehdä suomalais-tyylinen, mutta ilmeisesti saunan rakentamisessa ei oltu konsultoitu ammattilaisia, sillä muuten varsin asiallisessa saunassa oli muutama paha suunnitteluvirhe. Kiuas puski kyllä lämpöä se karkasi saunan kartiomaisesta muodosta ja ulosmenoröörin suuresta koosta johtuen harakoille ennen kuin kunnon pistäviä löylyjä kerkesi saada aikaiseksi. Viileää ulkoilmaa puski sisään myös lattirajasta, minkä vuoksi alalauteilla oli hyvä vilvoitella, joskin mielummin sieltäkään ei ilmaa tarvisi sisään päästää. Saunaan tottumattomille japanilaisille lämpötila on varmasti hyvin passeli, mutta kunnon saunoihin tottuneelle aivan liian heppoinen. Saunan likellä ollut kylmävesiallas sen sijaan sai täydet pisteet viilennysominaisuuksistaan.

Molempina viikonloppuina syötiin hyvin. Ensimmäisenä grillailtiin lihaa, mereneläviä ja kasviksia kodan suojissa. Toisena oli tarjolla perinteisempää japanilaista kattausta sekä lampaanlihasta tehtyä rosvopaistia, jonka valmistamisesta allekirjoittanut oli päävastuussa. Pehmeää ja maukasta siitä kyllä tuli, mutta vähemmällä vaivallakin ruokaa voinee valmistaa :P Tosin rosvopaistin tapauksessa juuri työläs ja eksoottinen valmistustapa on vähintään sen puoli ruokaa.

Päätapahtumaa seuranneen sunnuntain aamuna reippaimmat kävivät ohjatulla sauvakävelyllä. Itse en ollut juuri reippailukunnossa, vaan käytin ajan nukkumalla pahaa happea pois. Illan soittotunti meni kokonaisvaltaisen heikotuksen ja keskittymiskyvyn puutteen vuoksi aikalailla pipariksi, mutta onneksi sensei oli ymmärtäväinen eikä veloittanut normaalia aikaisemmin lopetetusta tunnista mitään. Aloitin tosiaan treenamaan uutta soitinta toukokuun alussa, mutta ajattelin pitää sitä salaisuutena, joten jätin sen tähän saakka mainitsematta. Tässä vaiheessa voin paljastaa sen verran, että kyseessä on perinteinen japanilainen instrumentti, mutta ei kielisoitin. Jos haluaa säilyttää yllätyksen siihen asti, että kuulee soittoani livenä, ei kannata heti lähteä googlettamaan ;)

Kääks!

Sapporo, 5.7.2008

Näemmä taas melkein pari kuukautta kerkesi vierähtämään, ennenkuin sai sen verran potkittua itseään persuksille, että tekstiä innostui taas tuottamaan. Uusin blogimerkintä oli alunperin tarkoitus tehdä kesäkuun alkupuolella heti yliopiston nelipäiväisen festivaalin jälkeen, mutta se pääsi kummasti sitten unohtumaan kaiken hulinan keskellä. Hokudai-saista onkin hyvä aloittaa mielenkiintoisen kesäkuun tapahtumien läpikäynti.

Hokudai-sai on siis nelipäiväinen tai oikeastaaan kolme ja puoli päivää (sunnutaina purkutoimet piti aloittaa riittävän aikaisin) kestävä tapahtuma, joka piti sisällään erinäistä aktiviteettia ympäri kampusaluetta. Alue oli suljettuna autoliikenteeltä niin tiukasti kuin mahdollista ja pääkadun varsi oli täynnä ruokaa ja juomaa myyviä kojuja. Kampuksen pohjoispää oli varattu japanilaisten nyrkkipajoille, kun taas eteläisen osan täyttivät kansainvälisten opiskejoiden kojut, joiden joukossa myös meidän suomalaisten pieni ja vaatimaton myyntikoju sijaitsi.

Vaatimaton pääasiassa siksi, että pitääksemme menot mahdollisimman pieniniä, teimme kaikki hommat neljästään (minä, Ulla ja Tero sekä Yoshimi) nakittaen silloin tällöin innokkaita avustajia tekemään pikkuhommia sekä panostamalla mainontaan ja teltan ulkoasuun vain sen verran kuin oli välttämätöntä. Skaalan toisessa päässä oli kiinalaisten kahden suuren teltan kokoinen tehdas, joka työllisti arviolta kolmisenkymmentä ihmisistä minä tahansa hetkenä ja hyödynsi asiakkaiden houkuttelemiseen kaikkia mahdollisia keinoja ja kulttuurillisia kliseitä aina pandaksi pukeutuneeseen sisäänheittäjään saakka.

Me luotimme vain allekirjoittaneen tuhertamaan muumiaiheiseen kuvaan, hyvään asiakaspalveluun ja siihen, että ensimmäistä kertaa international food festivalissa mukana oleva suomen teltta sekä myyntiartikkelimme olisivat tarpeeksi huokuttelevia sinänsä. Mitäkö sitten myimme? Palataan ensiksi hieman ajassa taaksepäin, jonnekin helmikuun tietämille ja siihen, kun kuulimme tapahtumasta ensimmäistä kertaa.

Istuimme jazz-baarissa viettämässä yliopiston kansainvälisten opiskelijoiden läksiäis/tervetuliaisjuhlien jatkoja ja drinkkien siemailun lomassa käytiin tietysti henkevää monikulttuurista keskustelua...jossain välissä seurueen israelilainen otti puheeksi festivaalin, jossa oli lyönyt edellisenä vuonna rahoiksi kaupittelemalla ehtaa falafelia muutaman hengen voimin. Luonnollisesti innostuimme kaikki saman tien mahdollisuudesta tienata hieman ylimääräistä ja mietimme siinä vaiheessa puolivakavissaan mitä leimallisen suomalaista voisimme saada helposti kaupattavaksi. Tuumasimme, että lätyt olisivat luultavasti kaikkein helpoimmin toteutettavissa ja muista vastaavista pikkumakeista sen verran poikkeavia, että niitä voisi markkinoida suomalaisena.

Tapahtuma oli kuitenkin tuolloin vielä monen kuukauden päässä ja asia jätettiin hautumaan. Itse ilmoittautuminen tapahtui huhtikuun loppupuolella hivenen hätäisesti, sillä kaikki olivat päässeet unohtamaan suunnitelmat melko totaalisesti eikä lukuisiin kokouksiin osallistumista sekä runsaasti valmistelua ja suunnittelua vaativa mukaan lähteminen kuulostanutkaan yhtäkkiä niin automaattisen houkuttelevalta kuin mitä se oli vielä pari kuukautta aikaisemmin. Pienen neuvottelin jälkeen täytimme ilmoittautumispaperit ja matka kohti varsinaista myyntitapahtumaa saattoi alkaa.

Siitä eteenpäin aina itse tapahtumaan saakka joka maanantaiset kokoukset olivat suhteellisen tuskaisia tapahtumia. Kansainvälisten opiskelijoiden järjestön valmistelut olivat joka kerta melko puolivillaisia, turhaa informaatiota tuli ihan liikaa tarpeellisten tietojen kustannuksella ja ylipäätään kirjavan monikulttuurisen mökäpaneelin osallisena oleminen oli kaikkea muuta kuin mieltä ylentävää. Joku taisi todetakin, että tieto olisi tullut paljon paremmin ja vähemmän vaivalla perille, jos se vain olisi laitettua nettiin ja valvottu jotenkin, että kaikki käyvät sen sieltä lukemassa. Noh, kaikki hommat saatiin kuitenkin hoidettua ja vaadittavat osallistumiskulut ja välinevuokrat maksettua, vaikka toiminta takkuilikin ihan itse tapahtuman alkumetreille saakka.

Kojua varten tehdyistä hankinnoista eniten päänvaivaa aiheutti kunnon ison pannun löytäminen, sellaisen, jossa ei olisi liian jyrkät reunat, jotta paistamisen onnistuisi mahdollisimman helposti. Kun Sapporosta ei löytynyt mitään, piti lopulta turvautua Tokion erikoisliikkeeseen, jossa Mizumoto-sensei kiltisti vieraili hyvää saumaan sattuneen reissunsa yhteydessä tapahtumaa edeltäneenä viikonloppuna.

Keskiviikkona urakoin kojun mainostamista varten Suomi-henkisesti kuvan muumipeikoista ja nuuskamuikkusesta paistamassa lettuja vaivautumatta pahemmin murehtimaan siitä, että joku lusmu on nekin varmaan suojannut tekijänoikeudella. Japani ei koskaan ole kyllä ollut mitenkään hirveän tunnettu ko. seikkojen vaalijana ja tuskin kukaan yliopiston festivaaleilla kiertää tsekkailemassa ettei vaan kukaan käytä kiellettyjä kuvia ja fraaseja mainoksissaan.









Saman päivän iltana saimme osan vuokratuista tavaroista, pistimme teltan pystyyn ja teimme kaikki valmistelut, jotka siinä vaiheessa oli mahdollista tehdä. Siinä vaiheessa tuleva koitos ja etenkin se, miten letut tulisivat myymään hermostutti vielä aikalailla, mutta seuraavana päivänä olo oli jo huomattavasti rennompia, vaikka alku lähtikin liikkeelle vähän kankeasti ja myyntikin oli välillä suhteellisen hiljaista. Ensimmäinen päivä meni periaatteessa optimaalista paistamista (kaasulieden käyttöä), täyttämistä ja työnjakoa treenaillessa eivätkä mainoshokemat tai ylipäätään se miksi myymisiämme pitäisi kutsua olleet vielä täysin vakiintuneita. Oikea nimitys lätylle pysyi hieman epämääräisenä loppuun asti: välillä myytiin hotcakena, toisena hetkenä suomalaistyylisenä pannukakkuna ja muutamaan otteeseen taidettiin creppikin mainita, sillä se lienee täkäläisille kaikkein tutuin vastaava ape.

Hintojakin laskettiin alkuperäisestä hieman, tosin enimmäkseen siksi, että halusimme maksimoida lauantain ja sunnuntain myyntiä, sillä tiesimme niiden tulevan olemaan kaikkein vilkkaimpia ja kiireisimpiä päiviä. Tämä seikka pitikin täysin kutinsa, sekä lauantaina että sunnuntaina myimme yhtä paljos tai hivenen enemmänkin kuin kahtena edellisenä päivänä yhteensä. Kiirettä piti välillä niin paljon, että kojun eteen kerkesi muodostumaan jopa jonontynkää. Uutta taikinaa piti tehdä jatkuvalla syötöllä ja kaikki olivat niin hommissaan kiinni, että kauppareissulle lisää tarvikkeita ostamaan oli vaikea irrottaa ketään.

Onneksi kaikkein pahimpaan hetkeen saimme yllättävää apua parilta suomen kielen opiskelijalta, jotka tarjoituivat auttamaan parin tunnin verran omasta vapaa-ajastaan kysymättä sen kummemmin mitään vaivanpalkaksi. Tietysti muistimme heidän avuliaisuuttaan tapahtuman jälkeen pienin lahjoin, kuten myös Yoshimia, jolle työskentelyn vastineeksi tarjosimme tilaisuuden suomen opiskeluun :)

Ennen tapahtumaan meitä varoiteltiin aiempien vuosien huonojen kokemusten vuoksi siitä, että katukivetyksen (myyntipisteemme kun sijaitsi yliopiston pääkadun kävelytien päällä) sotkeminen rasvatahroilla saattaisi johtaa panttirahan menettämiseen ja mikäli yliopiston väki vetäisi oikein kunnolla herneen nenäänsä, saattaisi kansainvälisen ruokafestivaalin tarina olla lopussa. Kaikessa hässäkässä unohdimme suojata ensimmäisenä päivänä paistoalueen muoveilla, hivenen naiivisti myös ajattelimme, ettei lätynpaisto olisi niin roiskehazardia hommaa kuin ranskalaisten paistot ja vastaavat, ja niinpä päivän päätteeksi huomasimme maassa jonkun verran huolestuttavia tahroja. Mainitsin asiasta tapahtuman vastaaville, jotka neuvoivat puhdistamaan niitä ensin omin neuvoin ja tietysti suojaamaan kivetyksen lopputapahtuman ajaksi. Näin tehtiin eikä asiasta sen kummemmin tullut sanomista. Viereisen todella suositun Belgian kojun työntekijät sen sijaan kuurasivat omia jälkiään tapathuman jälkeen sangen ankarasti.

Belgian koju olikin meidän suurimpia kilpailijoitamme, sillä he myivät halpoja vohleita ja ratsastivat aiempien vuosien maineella kerätän jonoja silloinkin kun muissa paikoissa myynti oli hiljaista. Vohvelit todennäköisesti söivät meiltä jonkun verran potentiaalisia asiakkaita, mutta kaikesta huolimatta heidän voluuminta ei ollut riittävä tekemään ihan älyttömästi voittoa, kun kate ilmeisesti oli aika pieni, tai näin ainakin kuulin kojussa työskennelleeltä vaihtarikaveriltani.

Oma pisteemme tuotti lopulta sen verran, että neljän päivän uurastuksen palkinnoksi saatoin ostaa itselleni iPod Touchin ja maksaa siinä sivussa vielä kesäkuun vuokrankin. Rahan ohella tapahtumasta karttui runsasti hyvää kokemusta, unohtumattomia muistoja ja paljon tavaroita, joille ei oikein tiennyt että mitä tekisi :P Pannu lojuu edelleen kämpän nurkissa vailla uutta omistajaa.

Raskaan urakan jälkeen kaikki olivat hyvin uupuneita, jatkuvasta seisomisesta johtuen jalkapohjat olivat hellinä ja univelkaakin oli päässyt kertymään. Suihkun ja lämpimän kylvyn jälkeen menimme porukalla juhlistamaan hyvin tehtyä työtä juomalla ja syömällä hyvin (ja mukavan edullisesti). ^o^

Asahikawan "opintoreissu"

Sapporo, 11.5.2008


Vaikka tarkoituksena oli jossain vaiheessa vuotta tehdä reissu Asahikawaan, joka on Sapporon jälkeen Hokkaidon toiseksi suurin keskus, saivat suunnitelmat lisäpontta, kun kuulin kaikille opiskelijoille varatun noin 8000 jenin edestä rahaa opintomatkaa varten. Korvausanomusta varten piti tietenkin kehittää akateemisesti kestäviä syitä eli syitä, miksi laitoksen pitäisi tukea enemmänkin huvittelumielessä tehtävää matkustelua. Kuka nyt koskaan olisi erehtynyt pitämään luokkaretkiä ja vastaavia puhtaasti opetuksellisina tapahtumina? :D

Elämyksellisyys on onneksi tunnustettu osa opetussuunnitelmaa ja tästä sainkin idean arvioida eläintarhaa ja nuorten tiedemuseota sekä niiden tiedollisen annin, että elämyksellisen painoarvon kannalta. Loppujen lopuksi kirjoitin kuitenkin perustelut aika pikaisesti vasemmalla kädellä, mutta se onneksi riitti laitoksen väelle; liekö johtunut pelkästään siitä, etteivät ymmärtäneet englanninkielistä kapulointiani tarpeeksi hyvin. Isoilla sanoilla ja koukeroisilla lauserakenteilla voi halutessaan antaa melko valheellisen kuvan omasta osaamisestaan...vaan eipä kaiveta maata oman uskottavuuden alta sen enempää :P

Alunperin olin suunnitellut tekeväni reissun jo helmikuun alussa ja sen päivän alkuperäiseen anomukseen kirjoitinkin. En kuitenkaan erinäisistä kiireistä johtuen kerennyt saamaan reissua aikaiseksi tuohon aikaan, vaan siirsin sen suosiolla kevätloman lähtökohtaisesti olemattomaan ohjelmistoon. Loman aikana tulivat ensimmäiset ensimmäiset kyselyt reissun onnistumisesta ja pyynnöt raportin palauttamisesta. KÄÄKS! Olin kokonaan päässyt unohtamaan reissusuunnitelmat ja ilmoitin tekeväni sen mahdollisimman pian ja rupesin etsimään tulkkaukseen pystyvää japanilaista reissukaveriksi, sillä aiempien kokemusten perusteella tiesin, että museoiden ja vastaavien paikkojen englanninkielinen anti olisi aika olematonta eikä aikaa selitysten kääntämiselle ollut hirveästi tarjolla.

Lopulta jouduin kuitenkin tekemään reissuni yksikseni, sillä aikataulut menivät kaikkien kanssa hiemaan ristiin enkä sen vuoksi onnistunut nakittamaan ketään matkaseuraksi. Yksin matkustaminen on aina yhtä ikävää huolimatta sen tarjoamasta vapaudesta tehdä itse kaikki päätökset. Toisen tahdon ja vaatimusten huomioonottaminen on pieni hinta siitä, että seurana olisi ollut joku, jonka kanssa jakaa mielipiteitä ja ajatuksia nähdystä ja koetusta. Tai sitten ihan vain ottamassa niitä pakollisia poseerauskuvia, nauramassa tyhmille jutuille ja tuomassa ihmisen läsnäolon lämpöä viileään lopputalven päivään.

17. maaliskuuta, jonka aamuna toimitin hakemuksen uutta asuntolaa varten kansainväliseen yksikköön, ostin asemalta Aki-sensein suosittelemat edestakaiseen matkaan oikeuttavat aleliput automaatista ja matkustin tyhjähköllä junalla Asahikawaan. Matkaan meni reilun tunnin verran ja perillä olin joskus kymmenen tienoilla. Junassa nukuttujen levottomien torkkujen jälkeen perillä olo oli hieman pöllähtänyt. Sen jälkeen kun tarvittavat esittetteet oli haettu turisti-infosta, piti ensimmäisenä suunnistaa myöhäiselle aamupalalle ja herättää viimein itsensä kunnolla ison kahvikupin voimalla. Mitäpä suomalainen tekisikään ilman tuota mustaa huumehetta :P

Kuten nimestäkin voi derivoida, Asahiyaman eläintarha sijaitsee vuoren (山、やま）kupeessa. Koska täällä ei juuri keskustaa vuorille rakenneta, piti kaupungin laitamille matkata bussilla, mikä vei paljon pidempään kuin mitä kartan perusteella olisi osanut odottaa. En tosin koskaan ole ollut ihan älyttömän hyvä arvioimaan etäisyyksiä ja aikoja, varsinkin kun rakennusten ja korttelien koko ja se miten niitä karttoihin merkitään vaihtelee aikalailla maittain. Silmiinpistävänä erona Sapporoon oli kaupungissa vielä runsain määrin jäljellä ollut lumi, joka tosin oli sulanut sen verran, että kulkuväylät olivat jokseenkin puhtaina.








Alueelle sisään päästyäni päätin suunnata heti ensimmäiseksi tsekkaaman pingviinien rakennuksen, jonka tiesin netistä löytämieni kuvien perusteella olevan varsin vaikuttavan enkä joutunut pettymään. Kuten videosta voi nähdä, pingviinitalossa pystyi seuraamaan näiden monien rakastamien hyisten frakkilintujen uiskentelua lasin lävitse. Seuraavaksi vuorossa oli suurpetojen aitaus, joka on perinteisesti ollut aina eläinvankiloiden mielenkiintoisimpia osastoja samalla tavalla kuin vaarallisimmat rikolliset ovat perverssillä tavalla pikkunilkkejä kiinnostavampia tapauksia. Savannin kuningasta eli jellonaa lukuunottamatta suuret kissapedot olivat ansaituilla päiväunilla eivätkä juuri näyttäneet maahan levitettyä taljaa kummemmilta :P

Erikoisen kuvakulman takia leopardiaitaus onnistui kuitenkin olemaan aika jännittävä, jäin miettimään kuinkakohan iso riski eläinten hereillä ollessa on saada vihaisia ja tuoksahtavia reviiriviestejä yläpuolella tassuttelevilta mirreiltä. Leijona-aitauksessa oli onneksi metalliverkon sijaan lasi, sillä muuten monen päivä olisi voinut mennä pahemman kerran pilalle. Likaisen lasin takana elämöivä suurilukuinen joukko japanilaisia tyttöjä ei ollut ilmeisestikään stressaantuneiden kattien mieleen, jotka ihastuttivat yleisöä karjumalla ja virtsaamalla näitä kohti.







LEILA LEIJONA ON HIVENEN NÄRKÄSTYNYT





OTSO KONTIO ON KIPEÄSTI SEURAN TARPEESSA

Symppis karhu tuijotteli sangen apaattisen näköisenä ihmisiä pienen lasi-ikkunan lävitse. Tarhan hienouksia on ehdottomasti se, että eläimien lähelle pääsee aivan eri tavalla kuin monissa muissa paikoissa. Tällainen normaali henkilökohtaisemman oloinen näkökulma eläimiin tuo kipeällä tavalla mieleen paikan vankilamaisen luonteen ja sen miten sekä ihmisissä on paljon eläintä ja toisinpäin.

Hivenen myöhemmin tavatut jääkarhut olivat ihan toisesta maailmasta ja ravasivat ympäri aitausta kuin pistoksen (amfetamiinia selkeästi) saaneina. Ranuan eläinpuiston tilavaan aitaukseen verrattuna jääkarhujen koti Asahiyamalla oli kieltämättä melko pieni, mikä tietysti tekee eläinten bongailun vierailijalle helpommaksi, mutta altistaa näyttelykappaleen erinäisille henkisille matalapaineille. Toisaalta, jos elämiä aiotaan pitää kuitenkin luontaista reviiriä pienemmissä aitauksissa, niin voisi helpommin nähtäville tuominen on sinänsä järkevä ratkaisu, johon yhtynevät kaikki ne jotka ovat yrittäneet joskus turhaan nähdä sutta Ranulla :P





Osattiin sitä toki rennostikin ottaa; kuten kuvasta näkyy, vietti karhunuorukainen leppoisia loikoiluhetkiä lämpimähkössä iltapäiväauringossa yleisön pällistellessä innostuneena lasin takana.

Kun oli nähty kirahvit ja virtahevot, naureskeltu tovi orankien poseerauksille ja koskettu käärmettä, alkoi päivän odotetun kohokohdan odottaminen. Pingviinien marssi! Frakkisakki käy joka päivä kaksi kertaa kiertämässä tunnin lenkin ympäri puiston aluetta ja kuten arvata saattaa ei innokkaista seuraajista ole koskaan puutetta.



.

Eläinpuisto tsekattu ja raapustettu mieleen se, että seuraavalla kerralla ei todellakaan tehdä vastaavaa reissua yksikseen. Koskapa aikaa oli vielä jäljellä riittävästi liikahdettiin ääriään myöteen täyteen ahdetulla bussilla takaisin keskustaan. Itse istuin mukavasti penkillä, kun tajusin mennä pysäkille hyvissä ajoin odottamaan eikä kyydissä ollut ketään, jolle olisi voinut jalosti istuinpaikkansa luovuttaa. Tiedekeskukseen olisi keskustasta voinut mennä kävellenkin, mutta koska en halunnut alkaa eksyilemään kartan kanssa ja aikataulukin painon päälle (sulkemisaika) päätin ottaa suosiolla taksin.

Tiedekeskuksesta tuli otettua vain kuva itse rakennuksesta, sillä en ollut varma saiko siellä kuvata ja toisekseen elämys- ja kokemusperäisistä laitteista otetut kuvat olisivat auttamatta olleet aika tylsiä. Jos haluatte tutustua tarjontaan tarkemmin suosittelen vierailemaan itse paikan päällä ;) Selityksiä ja ohjeita ei tosin ole englanniksi tarjolla, joten semipaskalle kielitaidolle tai tulkille on tarvetta...

Reilun tunnin mittaisella lyhykäisellä kierroksella kerkesin testata painottomuussimulaattorin kieputtelua, virtuaalihyppiä kuun kamaralla ja eläytyä alkuihmisten maailmaa motion capture laitteiston avulla. Isona teemana keskuksessa olivat avaruus, ihmisen aistit ja ilmastoon liittyvät seikat. Tyyliltään pisteet olivat enemmän lapsille ja nuorille suunnattuja, mutta hyvinkin myös aikuisempaan makuun sopivia ja vähemmän luonnontietevät tuntevat saattavat hyvinkin oppia jotain uutta tai ainakin saada tarpeellista kertausta perusoppimäärään, kuten allekirjoittaneen tapauksessa.

Kotiinviemisiksi piti ottaa nippu eri pisteiden selityksillä varustettuja lappuja, joihin ei vielä(kään) kerennyt tarkemmin tutustumaan...ennen paluujunaan nuosemista piti nauttia iso annos höyryän kuumaa raamenia. Täysi vatsa, parempi mieli ^^

Puttepossun nimipäivät

Sapporo, 5.5.2008

Niitä täällä vietettiin...tai ainakin melkein. Sen verran paljon erinäisiä syitä järjestää juhlia yhteisissä tiloissa on viime aikoina on ollut, että siellä hyvinkin yhden sian nimipäivää on saatettu juhlistaa. Pian muuton jälkeen järjesttiin tietysti uuden asuntolan avajaisjuhlat asiaankuuluvin menoin ja päästiin samantien turhautumaan typerän tiukkaan sääntöön, jonka mukaan yhteiset tilat pitää tyhjentää ja siivota klo 23.00. Ei poikkeuksia. Juhlien purkamiseen menee tosin sen verran aikaa siitä kun talonvahti ensimmäisen kerran käy kohteliaasti ilmoittamassa, että on tullut aika lopetella tältä illalta, että ollaan monesti jo lähellä puoltayötä.

Olettaisin, että tilassa oleskelukielto öiseen aikaan liittyy jotenkin murtojen ehkäisyyn, sillä muiden asukkaiden tai edes nukkumaan menevän talonvahdin mukavuuden kannalta sillä ei pitäisi olla paljoakaan tekemistä. Tietysti voi olla, että kansainvälisen yksikön väki on päättänyt ettei asuntolassa saa olla valoja päällä yhteisissä tiloissa yöllä etteivät ihmiset saisi sitä kuvaa, että täällä vain valvotaan kaikki yöt. Kummasti yhteinen tila onkin melkein pelkkää ikkunaa ja verhot aika olemattomat... :P

Tervetuliaisjuhlista ei mitään kovin erikoista sanottavaa oikein ole, mitä nyt välillä tuntui siltä, että happi loppuu ja kyynärpäitä joutui käyttämään halutessaan siirtyä paikasta toiseen, sen verran paljon oli vaihtareita kertynyt paikalle. Unohtaa ei sovi tietenkään niitä paria vakiojapanilaista, jotka aina uskollisesti saapuvat edustamaan vaihtarikomminukaation edistämistä tukevaa järjestöään. Skåål, kanpai, kanbei, chinchin (japanilaisia naurattava, ranskalainen vaihtoehto santélle), kippis, cheers jne.

Ensimmäisenä syntymäpäiväänsä juhli havajilaistunut taiwanilainen Jeffrey, jolle paikallisesta ihmetavaraa myymävästä sekatavarakaupasta ostettiin lahjaksi elefantti-bokserit ja ison jenin saniteettipyyhkimiä rullallinen. Koskapa alapäähuumori on aina hauskaa ja fallinen maailma fantastinen paikka, niin laitetaan tähän väliin kuvaa ylpeästä kärsän omistajasta.

Kuulumisia kultaisen viikon kulmilta

Sapporo, 2.5.2008

Tervehdys ja pahoittelut etten ole jaksanut tuottaa tuoretta sisältöä blogiin reiluun kuukauteen. Kaikkea kronikoimisen arvoista on kyllä tapahtunut yllin kyllin ja pitkälti juuri siksi ei koneen äärellä ole tullut vietettyä aikaa tavalliseen tapaan. Kun päiväkirja, blogi tai muuta vastaava enemmän tai vähemmän säännöllisesti päivitettävä muistinjatke jää nykyhetkestä reilusti jälkeen, on sen vaikea kuroa tuota eroa umpeen ilman voimallisia toimituksellisia ratkaisuja.

Jotta nekin, joiden kanssa ei tule oltua yhteyksiä internetin pikaviestimien välityksellä, olisivat vähän paremmin ajan tasalla, niin keskityn hetkeksi pääasiassa tuoreimpiin tapahtumiin ja kirjoittelen lomajutut loppuun jossain myöhemmässä vaiheessa. Ennen takaisin Suomeen paluuta kuitenkin... ^o^

Huomenna alkaa japanilaisten pisin yhtäjaksoinen valtakunnallinen ”lomaputki”, jolla on pituutta niinkin hurjasti kuin neljä päivää, mikä on normaalia vähemmän johtuen epäedullisesta alkamispäivämäärästä. Suomalaisesta ja aika monen muunkin maan näkökulmasta loma on tietysti naurettavan lyhyt, mutta täkäläisille se on yksi odotetuimmista ja suurimmista sesongeista, joka näkyy ja kuuluu joka paikassa. Monet käyttävät ajan matkustamiseen, kun toiset tyytyvät shoppailemaan tai muuten vain nautiskelemaan vähemmän kiireisestä elämästä.

Itselläni ei ole mitään erikoisempia suunnitelmia lomapäiville, mutta todennäköisesti käyn katsastamassa kelien salliessa ja seuran löytyessä osaa niistä Sapporon nähtävyyksistä, joissa ei talvella oikein ollut järkeä vierailla Näistä esimerkkeinä vaikkapa Moerenuman puisto tai Sapporon historiallinen kylä, jossa muuten sijaitsee osa Keitekin ryon alkuperäistä puurakennusta.

Sapporon hanami-kausi eli kirsikankukkien ihasteluaika alkaa pikku hiljaa olemaan ohitse. Poikkeuksellisesti ensimmäiset kukinnat saapuivat aiempiin vuosiin verrattuna liki kaksi viikkoa ennustettua aiemmin, mikä lienee saanut aikaan päänvaivaa sen suhteen, millon olisi sopiva hetki järjestää firman/kaveriporukan/sosiaalisen kollektiivin kosteahkot grillijuhlat kirsikankukkapuiden varjossa.

Tiistaina oli vaihtarien koto-performanssi, josta aiemmin mainitsin, mutta jouduin jättäytymään pois aikataulullista ongelmista johtuen. Mm. jääkiekon mm-kisojen b-sarjan ottelu Japani-Liettua (5-0) ja lauantaiaamuinen ”väsymys” tuli priorisoitua treenien ohitse. Sakura soi suhteellisen kauniisti ja tyttöjen sekä parin kollin pukeuduttua kimonoihin myös näytti miellyttävältä. Iso osa ulkomaalaisista rakastaa kimonossa keimailua ja nauttii siitä huomiosta, jota se päällä kulkiessaan saa osakseen ja voi pojat, että sitä huomiota riitti.

Esityksen ja pakollisten ryhmäkuvien jälkeen suuntasimme esiintyjien ja katsomaan tulleiden vaihtarien kanssa Maruyama puistoon pienimuotoiselle hanamille. Tyttöjen takana kävellessä oli hauska seurata miten japanilaisten päät kääntyivät järjestelmällisesti tuijottamaan ja ihastelemaan. Sieltä täältä kuului myös verbaaliseen muotoon puettuja ihasteluja. Kaiken huipuksi puistossa kuvaamassa ollut Hokkaidon päätelevisio kanavan väki päätti ottaa tytöt osaksi hanami-aiheista ohjelmaansa. いいねえ。

Keskiviikkona, joka ei siis ollut lomapäivä, lupaiduin lähtemään hivenen pätevämmälle hanamille kasvatustieteilijöiden kanssa ennenkuin tajusin, että sinä päivänä oli tietysti kurssit ihan normaalisti. Noh, yhden aikaan olin auttamassa ostosten kanssa ja kolmen maissa täysissä grillauspuuhissa. Kauaa ei tarvinut miettiä mennäkö istumaan sinänsä mielenkiintoisille kursseille, joista toki voi muutaman kerran olla poissa, vai ottaa ainutlaatuisesta tilaisuudesta kiinni ja viettää hanamia japanilaisten kanssa. Liha oli hyvää, tytöt kauniita ja mukavia, ja opinpa siinä sivussa erottomaan kirsikkapuun luumupuusta, molemmat kun kukkivat hyvin samoissa väreissä ja Hokkaidossa vieläpä samaan aikaan.

Illan päätteeksi mentiin tietysti vielä jatkopileisiin ja sen jälkeen seminaarihuoneeseen ajamaan iltaa alas lautapelien parissa. Meninpä siinä sivussa lupaamaan osallistua kasvatustieteen seminaariin. Laukussa odottaa nyt sitten törkeän vaikean näköinen artikkeli aikuiskasvatuksesta, japaniksi tietysti, ja siitä pitäisi osata ilmeisesti sanoa jotain fiksua reilun viikon päästä itse seminaarissa tai vähintään ainakin ymmärtää mistä puhutaan. Kiirettä piisaa kanjikoukeroiden tulkitsemissa ensi viikolla : P

Soen kokusai kouryuu kaikan

Sapporo, 28.3.2008

Seuraava ilmoitus saattaa aiheuttaa hyvämuistisissa ja tarkkahoksottimisissa lukijoissa halua mainita jotain omien sanojen pyörtämisestä ja jonkin sortin luokkapaon tekemisestä. Aiemmin kun totesin, että upouuteen asuntolaan muuttaminen ei erinäisistä syistä juuri innostanut ajatuksena. Loman aikana yksinään ankeassa Keitekissä luuhailun aikana saapunut lappunen, joka ilmoitti asuntolaan tulleen muutaman huonepaikan hakuun, sai aikaan uudelleenmietinnän ja havaitsin strategisen edun, jota käytin häikäilemättä hyväkseni. Koskapa suurin osa asuntolan potentiaalisista muuttajista oli edelleen lomailemassa ympäri maailmaa, olisi hakijoita sen verran vähän, että huoneen saaminen voisi olla hyvinkin todennäköistä. Sen verran ettei toimiston tarvisi turvautua edes arvontaan. Siitä, oliko tämä kansainvälisen yksikön kovinkin tietoinen valinta, ei ole mitään tietoa, mutta sen perusteella miten hausta aikaisemmin informoitiin ja miten siihen liittyviä asioita ylipäätään järjesteltiin tekisi mieli epäillä, että tällä ratkaisulla he pääsivät kaikkein helpoimmalla. Vielä toistaiseksi kukaan ei ole valittanut epäoikeudenmukaisesta kohtelusta.

Mitenkö haussa sitten kävi? Jos sitä ei jo arvannut, sopii kysyä itseltään miksi vaivautuisin kirjoittamaan pitkän intron kuivakkaasta läheltä-piti-tilanteesta siinä tapauksessa etten olisi huonetta napannut, kun olisin ihan hyvin voinut huomioida sen jossain sivulauseessa ja jatkaa eteenpäin kaikessa hiljaisuudessa. Täälläpä nyt siis kirjoittelen ihanasti uudelle tuoksuvassa huoneessa blogia kaasuvetoisen luksuslämmittimen pitäessä huoneen ilmanlämpötilaa juuri sopivana yukatassa chillailemiseen.

Tavarat siirrettiin eilen (ensimmäinen sallittu muuttopäivä) vuokra-autolla uuteen asuntolaan, joka sijaitsee kampuksen länsipuolella reilun puolen kilometrin päässä Keitekistä. Kuvittelin keränneeni paljonkin tavaraa puolen vuoden aikana ja pahvilaatikoita pakkaillesani siltä vielä tuntuikin, mutta kaikki romut siirtyivät silti uuteen osoitteeseen yhdellä kuskauksella, kun muut joutuvat tekemään kaksi reissua. Tavaroiden purkaminen ja järjesteleminen meni rutiinisuorituksena, mitä nyt huoneen erinäisistä vähän heikommista tilaratkaisuista huolimatta joidenkin isompien esineiden sijoituspaikkaa joutui miettimään pidempään.

Koskapa uusi huone on tavallaan kuin oma kerrostaloasuntonsa omine suihkutiloine (kylpyamme!!!) ja pikkukeittiöineen, piti tänään ostella iso kasa kaikkea sellaista talonpitoon liittyvää tavaraa jolle ei ollut aiemmassa paikassa tarvetta, esimerkiksi Serranon perheenpään suosiossa oleva vessaharja, jolla voi siivota paskaa tai kiusata paskiaisia :P Kiitos 100 jenin kauppojen ei välttämättömiin hyödykkeisiin palanut ihan älyttömästi rahaa. Suurimman menoerän aiheuttivat uudet induktio-lieden kanssa yhteensopivat pannu ja kattila, jotka nekään eivät mitenkään älyttömän tyyritä olleet. Cyberliesi oli sen verran outo ilmestys, että piti ihan käyttöohjeeseenkin turvautua, että sai ruokaa kokkailtua. Huoneisto on muutenkin sen verran täynnä erilaisia vempeleitä ja napukoita, että japaninkielisiä kuluttajaproosaa saa käännellä ja tulkita vielä useamman päivän.

Soenin E-rakennuksessa on kaikkiaan 5-kerrosta, joista ensimmäinen pitää sisällään sisäänkäynnin lisäksi talonpitäjän tiskin, muita ylläpitoon liittyviä tiloja sekä kivan yhteisen hengailutilan pöytineen, sohvineen ja telkkareineen. Toinen ja kolmas kerro on varattu miehille, kun taas naiset on laitettu kahteen ylimpään kerrokseen. Sovinistisen suunniteluvirheen ansiosta säästyy itse rasittavalta portaiden ramppaamiselta ja peräosastoa trimmaava askeltreeni menee niille, joille se kuuluukin :D

Kavereilta tulee puolivakavissaan heitettyä petturinimittelyä, mutta siltikään en enää missään nimessä haluaisi palata takaisin Keitekin nuhjaisuuteen ja välinpitämättömyyden mädättämiin yhteisiin tiloihin. Pääseehän sinne toki aika kyläilemään, jos niikseen tulee. Eipähän tarvitse enää ottaa vastaan säälitelyjä ja vastailla asumiseen liittyen vakiokysymyksiin siitä, eikö asunnon likaisuus häiritse. Kylpyyn pesemään mielestä likaisia asumismuistoja.

Viikko Sapporossa

Toinen matkaviikko, maanantai 25. helmikuuta

Hotellin aamiainen oli yksi reissun parhaista ja näköala hotellin ylimmästä kerroksesta kolean oloiselle merelle oli melko miellyttävä. Energiavarastot täynnä jatkettiin Aomorista matkaa ensin kohti Hakodatea Honshun ja Hokkaidon yhdistävän tunnelin kautta ja sieltä suoraan lyhyellä vaihdolla Sapporoon, jossa oltiin perillä alkuillasta. Reilut kuutisen tuntia vierähti jälleen junassa jumittaen ja jo melko ikävystyttäviksi muuttuvia maisemia tuijotellessa. Lumen peittämä Hokkaido muistuttaa vuoret poisluettuna erehdyttävän paljon pohjanmaalaisia maisemia junasta tarkasteltuna. Hyvinkin kotoisia seutuja siis monessa mielessä.

Vinkkejä majoituspaikan suhteen tiedustelin japaninkielen opettejalta matkan aikana ja hyviä ehdotuksia sainkin vastaukseksi, mutta päädyimme lopulta sinisen planeetan suositukseen, joka oli sijainniltaan kaikkein optimaalisin eli lähellä metroa ja siedettävän kävelymatkan päästä Keitekistä. En viitsinyt toki itse maksaa viikon hotelliyöpymisestä kun oma huonekin oli tarjolla, vaikka näin jälkeenpäin kun miettii olisi ihan hyvin voinut nauttia hotellin kivoista puitteista kyisen asuntolan sijaan.

Ennakkotiedoista ja kuvista huolimatta Sapporon lumisuus onnistui silti hivenen yllättämään vanhemmat. Vaikuttavan massiivisista lumikinoksista, jotka kuulemma toivat mieleen lapsuusaikojen talvia, taidettiin räpsiä useampikin valokuva viikon aikana. Viikon poissaolon aikana lunta oli kerennyt sadella sen verran, että eron huomasi itsekin. Illalla oli ”pakkasta”japanilaisittain kirpakkaasti lähemmäs kymmenen astetta ja sitä myöten kivan kirkas ja raikas ilma.

Ensimmäisenä iltana käytiin yhdessä nauttimassa sapporolaista raamenia(siis sitä parasta laatua) aseman ravintolassa, joka ei kyllä varsinaisesti ole välttämättä se kaikkein paras paikka, ainakaan jos asiantuntijoilta kysytään, mutta tuttuna paikka illan hämärässä palveli tarkoitusta sangen hyvin. Yhdennellätoista hetkellä kerettiin vielä ostamaan pistokeadapteri elektroniikkaliikkeestä, jotta isän läppäri toimisi ilman hotellin respan palveluihin turvautumista.

Ennen illallista äiti pääsi päivittelemään asuntolan kuppaisuutta ja huoneeni sotkuisuutta (kuinkas muutenkaan). Jostain kumman syystä äideillä iskee aina vimma järjestellä kylässä käydessään lastensa asuntoja ehompaan kuntoon erikseen kysymättä, tälläkään kertaa siltä ei vältytty vaikkei ensimmäisenä iltana moiseen revettykään. Kyseessä lienee jonkin sortin epäsuora nuhtelu/rangaistus, joka pyrkii osoittamaan ettei omasta asuintilasta kyetä vielä pitämään riittävän hyvää huolta ja toisaalta kai osoittamaan, että äidin hoivalle on yhä tarvetta ^_^ Olisi kiinnostavaa tietää, tapahtuuko samaa tyttöjen kohdalle ja jos, niin miten he asiaan suhtautuvat.

Tiistai 26. helmikuuta

Illalla piti tietysti viedä vanhemmat suomen kielen tunnille syventävän ryhmän oppilaiden riemuksi, he kun ovat aina niin aktiivisia keskustelemaan ja kyselemään kaikkea...Isä meinasi perinteiseen tyyliin aluksi jänistää koko hommasta, hän kun ei liiemmin outojen ihmisten edessä ”esiintymisestä” juuri perusta. Lopulta suu kävi kuitenkin suhteellisen säpäkästii ja opiskelijat saivat pähkäiltäväkseen koko joukon uusia sanoja vanhempien ammatteihin ja muuhun vastaavaan liittyen. Oppitunnin jälkeen siirryttiin tietysti izakayaan jatkamaan jutustelua ja hakemaan mukavaa humalaa, joka hanaoluen ja kivoista tanukikannuista tarjoilun saken voimin onnistuikin vallan mainiosti. Paikka oli itselle ihan uusi tuttavuus kiven heiton päässä asemalta, kuulemma hokudain opiskelijoiden ja opettajien suosima kuppila. Kuinka ollakaan sattui yläkerrassa olemaan kasvatustieteen laitokselta tuttu proffa kollegoineen :P Ruokapuoli oli jo tutuksi tullutta yakinikua, hokkea sekä sangen mitäänsanomaton versio suuresta suosikistani eli yuudoufusta, joka oli tehokkaasti pilattu lisäämällä keittoon isoja kalamöhkäilejä ja alentamalla mausteliemen sitruunapitoisuutta. Ei näin!

Keskiviikko 27. helmikuuta - lauantai 30. helmikuuta

Loppuviikon tapahtumat jäivät alkuperäiseen blogiin kirjoittamatta ja näin vajaan neljän vuoden viiveellä kirjoittaessa pienet yksityiskohdat ovat jo kerenneet auttamattomasti unohtua, mutta pääkohdat ovat kuitenkin suhteellisen kirkkaina edelleen mielessä. Yksi päivä vietettiin tehden visiitti bussilla aina yhtä hienoon Houheikyoun onseniin, jonka hivenen rikinkatkuisilla luonnonlähteen vesillä täytetyt, lumisille vuorille näköalaa tarjoavat ulkoaltaat sekä tuliset intialaisruoat olivat myös vanhempien mieleen. Oikeaan pukuhuoneen ja kylpyosaston löytämiseksi tuli tässä vaiheessa opetettua naista ja miestä tarkoittavat kanji-merkit.

Toisena päivänä käytiin hivenen Sapporon ulkopuolella sijaitsevassa hiihtokeskuksessa hieman hiihtämässä murtsikkaa. Suomi seuran aktiiveihin kuulunut vanha herrasmies tarjosi autokyydin ja opastusta paikan päällä, mistä hänelle suurkiitokset. Välinevalikoima ei ollut päätähuimaavan tasokas, mutta kaikille saatiin kuitenkin toimivat sivakat alle. Vaikka oltiin vielä helmikuun puolella, olivat kelit alkaneet sen verran lämpenemään, että suurin osa parhaista latureiteistä oli suljettu lumivyöryvaaran takia, joten kiersimme suhteellisen lyhyen lenkin, joka kuitenkin piti sisällään sen verran tiukkoja nousuja, että kaikki olivat hyvin hikisiä perille päästyämme. Rinteen päällä olleessa ravintolassa luonastettiin, jonka jälkeen teimme visiitin Suomi-seuran konttoriin, jossa kahviteltiin ja juteltiin itse puheenjohtajan kanssa pidempi tovi. Hauskana yllätyksenä selvisi, että hän oli ollut reilu vuosikymmen takaperin isäni synnyinseudulla Vimpelissä seuraamassa silloista pesäpallon Itä-Länsi - ottelua, josta oli valokuvia ja lehtileikkeitä todistusaineistona. Maailma on niin kovin pieni paikka... Karaokessakin totta kai käytiin, kuppia kumottiin ja hauskaa oli. Kappalevalikoima oli laaja, mutta suomenkielisen ohjelmiston puuttumisen vuoksi vanhemmat eivät tainneet kovin montaa kappaletta esittää.

Kioto 京都

KIOTO

Tokion jälkeen seuraava isompi matkakohde oli itseoikeutetusti Kioto, jota voinee tituleerata yhtään liioittelematta Japanin kulttuuripääkaupungiksi. Näin mikäli haluaa kokea sitä vanhempaa ja perinteisempää Japania megalopolisten jatkuvan teknologisen ja ultramodernin sykkeen sijaan. Suhteellisen kliseinen aloitus vanhan tämän vanhan kaupungin esittelylle, mutten yhtäkkiä keksinyt mitään omaperäisempääkään kiteytystä, ja miksi pitäisikään. Vanhassa vara parempi jne. Tosin täällä se ei päde aina esimerkiksi siihen, miten vanhojen kulttuurikohteiden restaurointiin suhtaudutaan. Alkuperäisen mukaan tehty tai uusittu on parempi kuin hitaasti rappioitumaan jätetty rakennus. Tästä kaikkein paras esimerkki lienee aina kahdenkymmenen vuoden välein uudelleen rakennettava Ise-Jingu shintopyhäkkö, joka tuskin olisi nykypolvien ihailtavana jos se olisi jätetty alkuperäiseen muotoonsa. Harmillisesti monesti lännessä kasaa kiviä, jotka muistuttavat etäisesti linnaa pidetään jollain tapaa autenttisempana kuin uudelleen täyteen loistoonsa rakennettua rakennusta. Sille ei tietysti mahda mitään jos kuvat ja piirrustukset alkuperäisestä ovat kadonneet, itse rakentamiseen liittyvästä ammattitaidosta nyt puhumattakaan, mutta yrittämisen ei saisi olla kiellettyä. Oulussakin kuulemma oli joskus muinoin ihan oikea linna...

Takaisin Kiotoon, jonne saavuimme keskiviikkoiltana seitsemän maissa. Valmistelut eivät tälläkään kertaa menneet ihan nappiin, sillä ryokanin (perinteinen japanilainen majatalo tässä tapauksessa) tarkka osoite puuttui jälleen mukaan otetuista varauslapuista, eikä sen sijainnista modernilta asemalta katsottuna ollut oikein käsitystä. Kiitos langattoman viestinnän, sain kaivettua tarvittavat tiedot netistä kännykällä ja taksikuskitkin onnistuivat keskenään pähkäilemään majapaikan sijainnin osoitteen perusteella. Muilla kulkupeleillä tuskin olisimme paikkaa löytäneet ja yhtään halvemmalla tuskin olisimme päässeet. Alunperin en varannut aamupalaa, mutta check-inin yhteydessä päätimme sen kuitenkin ottaa. Tarjolla oli japanilainen ja länsimaalainen vaihtoehto; arvatkaa kahdesti kumpi useamman riisintäytteisen aamun jälkeen valittiin ^^

Paikallinen vihreä tee, jota ryokanillakin oli tarjolla, maistui enemmän lihaliemeltä kuin miltään teensukuiselta. Ei juuri makuhermoja hivellyt, mutta tuliaiseksi opettajille sitä kehtasi kuitenkin ostaa sillä oletuksella, että japanilaisten makuhermot ovat herkistyneet vastaaville ärsykkeille. Vielä en ole kuullut kommenttia yhdeltäkään...

Ryokanin puitteet olivat sangen mukavat ellei ota huomioon sitä, että viereseltä tieltä kantautui aamulla olemattomien ikkunoiden lävitse melko paljon meteliä. Futoneilla nukkumiseen alkoi parin yön jälkeen jo tottua, lämmityksen säätäminen sopivalle voimakkuudelle oli kuitenkin aina pieni ongelma. Täkit on ovat sen verran paksuja ja lämpimiä, että nukkua tarkenee hyvin ilman kuuman ilman puhallustakin, mutta aamulla huone on sitten niin viileä ettei sängystä tahtoisia viitsiä nousta ylös ollenkaan, mikä ei ole nähtävyyksien katselun kannalta kovin hyvä juttu. Aurinkoista aikaa kun on päivittäin täällä rajallinen määrä ja suurin osa turistikohteista meni kiinni neljän maissa iltapäivällä. Lämmittin hönki ja piti ääntä suoraan oman petini yläpuolella, joten olisin voinut sen puolesta hyvin olla ilmankin öisin, mutta lopultapa tuo oli aika pieni kiusa. Japanissa pitää vain tottua siihen että asuntoa/huonetta ei saa tasaisen lämpimäksi koskaan.

Torstai 21. helmikuuta

Aamupalan ja hääräämisen jälkeen liikkeelle päästiin yhdentoista kiepeillä. Kiotossa riittää tutkiskeltavaa ja ihmeteltävää innokkaimille monen viikon tarpeiksi. Temppeleitä, pyhättöjä ja linnoja on yksikertaisesti niin paljon, että vain muutaman päivän visiitillä pitää liikkumiset miettiä huolella, jotta kerkeäisi kokemaan mahdollisimman monta itseään kiinnostavaa paikkaa. Priorisointia joutui harrastamaan aika rankalta kädellä ja muutama must-see paikkakin jäi käymättä, mikä tarkoittaa tietysti vain sitä, että on hyviä syitä käydä Kiotossa uudestaankin.

Ensimmäisenä päivänä pelattiin varman päälle ja seurailtiin lonely planetin valmiiksi räätälöityä kävelyreittiä itäisellä Higashiyaman alueelle, jossa löytyy iso nippu paikan suurimpia nähtävyyksiä ja sen varrelle sattuu myös geishoistaan tunnettu Gionin huvittelualue. Viimeisen päälle tällättyjä maikoja eli harjoittelevia geishaopiskelijoita tuli reissun aikana vastaan pariinkin otteeseen, mutten tyhmyyksissäni tajunnut ottaa kuvaa muistoksi. Pelkästä näkemisestäkin voi olla ihan aiheesta tyytyväinen, sillä huonomalla tuurilla ei välttämättä näe yhtään, vaikka kuinka kovasti yrittäisi. Toisaalta kun kadulla näkee toinen toistaan söpömpiä tavallisia japanilaistyttöjä, monesti aika rajuissakin naamiomeikeissä, niin ei paria geishaa hirveästi aina edes kaipaa.

Ennen patikkamatkan alkupisteeseen eksymistä (matkallahan ei koskaan löydetä mitään...) piti tehdä mutka aseman kautta, sillä bussikartta oli ensialkuun hivenen turhan sekava, mitä pelkillä kanjeilla merkityt eivät yhtään selkiyttäneet. Sieltä käsin oikealle linjalle suunnistaminen oli huomattavasti helpompaa, sillä kuten oletettua, kaikki turistipaikkoihin menevät vuorot kulkivat sitä kautta. Samalla oli myös hyvä käydä tarkastelemassa isompaa kokonaiskuvaa kaupungista Kioto Towerista, joka sijaitsi aivan aseman kyljessä. Toisin kuin Tokiossa pystyi tornista käsin saamaan suhteellisen hyvän käsityksen siitä minkäkokoisesta kaupungista oli kyse, sillä alue rajautui itä-ja länsipuolilta vuoristoihin, joiden likellä myös suurin osa nähtävyyksistä sijaitsee.

Monen japanilaisen mielestä eräs Kioton kauneimmista buddhalaistemppeleistä eli Kiyomizu-dera oli reitin ensimmäinen etappi, jonne päästäkseen piti kavuta ylös jyrkkää pikkuputiikkien rivittämää katua. Alue oli kaikessa komeudessaan mykistävä yhdistelmä rakennettua aluetta ja ympäröivää, harkiten muokattua luontoa. Sanat eivät tee tarpeeksi oikeutta ja kuvatkin jäävät hivenen puolitiehen, mutta niitä kannattaa silti käydä lomakuvia-osiosta katsastamassa. Onnenamuletteja, infokirjasia ja muuta pientä piti tietysti ostaa kotiin vietäviksi. Pääportin (Gate of the Deva Kings) nelimetriset vartijapatsaat meinasivat jäädä huomaamatta, sillä ne oli harmillisesti piilotettu, ilmeisesti ilkivallan ehkäisemiseksi, melko läpitunkemattoman verkon taakse. Kunnon kuviakaan ei siis saanut otettua. Temppelissä kun oltiin piti japanilaisten toimien tarkkailun jälkeen testata myös buddhalaista rukousrituaalia, joka piti sisällään suitsukkeen polttamista, kellon soittamista sekä tietysti hetkeksi paikalleen hiljentymistä.

Sää oli hyvin kaunis ja lämpöinen, mikä teki ulkona vaeltelusta varsin miellyttävää. Kiyomizun jälkeen jatkettiin matkaa pitkin pieniä kauppakatuja, jotka olivat täynnä erilaisia käsityötuotteita ja turistirihkamaa myyviä liikkeitä sekä ruokapaikkoja, joista yhdessä pysähdyimme syömään okonomiyakia, jota voisi pitää tavallaan täkäläisenä pitsan vastikkeena. Annoksena kenties liian pieni päivän pääruoaksi, mutta pienenä lounaana oluen kera juuri passelin kokoinen. Putiikeista tarttui mukaan kuumia kesäkelejä ja suihkun jälkeistä chillaamista silmällä pitäen yukata. Julkisille paikoille tuolla ei oikein voine lähteä, mutta asuntolalla käyttöä varten mennee. Potentiaalille tekohengitystä... :P

Tokiossa turisteja ja ylipäätään länkkäreitä näki aika harvakseltaan, mutta Kiotossa näitä kiertäviä vitsauksia oli liikenteessä huomattavasti enemmän :D Turismihan on pääasiassa ihan positiivinen ilmiö enkä yleensä mitenkään hirveän suvaitsematon muita kulttuureja vastaan ole, mutta kyllä esimerkiksi ruma britti (tautologia) pistää silmään ja kielenä esimerkiksi saksa, joka kuulostaa puhujasta riippumatta aina jotenkin väkivaltaiselta, särähtää korvaan kun on usemman kuukauden viettänyt varsin homogeenisen kulttuurin parissa. Suomeen palatessa odottaa eittämättä yhdenlainen esteettinen shokki...

Takaisin kauneuden pariin ja Kioton pittoreskeille kaduille. Seuraava isompi maininnan arvoinen kohde ei itseasiassa ollut reittisuunnitelmassa, joka keskittyi enemmän kauppakatujen esittelyyn (epäsuoraa mainontaa kenties), mutta sen verran kiinnostava ettei sitä voinut sivuuttaakaa. Jo tornissa tähyillessä näin kiikareilla vuorten reunalla suuri buddhapatsas ja päätin, että sitä käytäisiin tsekkaamassa. Paikka osoittautui muistomerkiksi toisen maailmansodan aikana kaatuneille tuntemattomille (japanilaisille?) sotilaille. Patsaan sisällä oli pienet alttarit asiaankuuluvine patsaineen kaikille kiinalaisen horoskoopin vuosina syntyneille. Paikalla ei ollut juurikaan muita kävijöitä, joten tunnelma oli hyvin rauhallinen verrattuna Kiyomizun hulinaan.

Seuraavaksi lähinnä kävelimme yhden geneerisen shinto-pyhätön läpi, jolla opaskirjasen mukaan oli jonkin sortin historiallista arvoa. Itse arvostelin lähinnä pienen haahuilun jälkeen löytynyttä saniteettitilaa, joka sijoittui siinä vaiheessa tarvehiearkiaa huomattavasti korkeammalle sijalle kuin potentiaalinen kulttuurielämys. Iltapäivä alkoi pikkuhiljaa viilenemään ja pysähdyimme hetkeksi puiston reunalle jäätelölle. Sen jälkeen päätimme käydä katsomassa sille päivälle vielä yhden kohteen, jonne pääsi näppärästi bussiyhteydellä. Kiotossa onkin pyörän ohella kaikkein kätevintä kulkea paikasta toiseen bussilla, varsinkin kun koko päivän matkusteleen oikeuttava piletti maksaa vain 500 jeniä eli Oulun riistolinjojen kertamaksua vastaavan hinnan.

Hopeinen paviljonki oli yksi reissun suurista pettymyksistä. Kavereiden hehkutuksen ja taidekurssin tietojen perusteella oletin sen olevan jotain todella silmää hivelevän kaunista ja eeppistä. Sen lisäksi, että rakennus oli jokseenkin väritön ja hukkui sinänsä todella kauniiseen puutarha-alueeseen, joka todennäköisesti onkin paikan varsinainen näkemisen arvoinen puoli, oli se myös korjauksen alla. Rakennustelineillä hääräävät työmiehet eivät kovinkaan montaa paikkaa korista, poislukien tietysti ne tapauksessa, jossa he repivät alas jotain arkkitektonista kuvotusta.

Ryokanille pääsyn jälkeen noin viiden korvilla ei sinä päivänä enää tehty mitään erikoisempaa ja illallinenkin haettiin konbinista bento-boksien muodossa. Hivenen tylsä ratkaisu, mutta koko aikaa ei jaksa seikkailla ravintoloissa uusia annoksia testailemassa ja pöydän ääreen hiljentyminen ryokanin rauhassa oli sangen kivaa vaihtelua. Luonnollisesti illan päälle käytiin liottamassa väsyneitä kehoja paikan kuumassa kylvyssä, joka oli tällä kertaa ainoastaan sisätiloissa, mutta silti aina yhtä elvyttävä paikka.

Perjantai 22. helmikuuta

Reissun toinen täysi Kioto-päivä ja suunnitelmissa tutustua seuraavaan satsiin kaupungin tunnetuimpia nähtävyyksiä. Bussilla kulkeminen sujui jo luontevammin; bussikartoista sai selvää ja viimeistään tässä vaiheessa kaikki tiesivät miten matkan maksaminen käytännössä tapahtuu... Liikkeelle päästiin taas joskus aamukymmenen maissa. Kaikkein totisimmat matkaajat todennäköisesti olisivat odottamassa onnikkaa tai harrastamassa tatamilla zen-meditaatiota heti auringon noustessa, mutta meillä ei kenelläkään ollut yllättäen moiseen intoa. Hustep-toveri sen sijaan vietti ilmeisesti loman alussa viikon munkkien parissa luostarielämään tutustuen, mikä on varsin arvostettava suoritus.

Edellisen päivän pettymyksen, hopeisen paviljonkin, kenties tunnetumpi sisar-rakennus eli kultainen paviljonki, jonne päivän ensimmäinen bussi meidät kuskasi, oli juurikin niin tyylikäs kuin ennakkoon osasi odottaakin. Viitisenkymmentä vuotta sitten tuhopoltettu ja uudelleenrakennettu kaarikattoinen pytinki kimalteli komeasti auringonpaisteessa turistien kameroiden naksuessa liki tauotta, mutta jäi siltikin toiseksi sitä ympäröivälle kauniille lammikolle ja koko alueelle ylipäätään. Sisänsä hyvin tyypillinen piirre japanilaiselle arkkitehtuurille, jossa paino lepää yleensä kokonaisuuksien harmonian varassa yksityiskohtien sijaan.

Eteerisestä kiviasetelmastaan tunnetulle Ryoanji temppelille siirryttiin kävellen, kun katsottiin ettei matkaa ollut kovinkaan pitkästi. Suunnistaminen ei vaan oikein ottanut luonnistuakseen ja harhailimme tovin jonkun yliopiston kampuksen ja asuinrakennusten seassa ennenkuin löysimme oikealle tielle. Tuli taas kerran ikävä Sapporon ydinalueen selkeää osoitesysteemiä... tosin kauniissa, aurinkoisessa säässä patikoimista ei nyt voi kovin ikäväksi puuhaksi väittää :) Temppelialueen lammikko oli melko ryvettyneen näköinen, muuten alue oli kiva ja viihtyisä, joskin varmaankin kirsikankukkien loistossa huomattavasti komeampi ilmestys. Kivipuutarhan äärellä istui iso joukko ihmisiä hiljaa hakemassa maailman syvenpiä taajuuksia, laskemassa kiviä vain myöntääkseen, että väite, jonka mukaan 17 kivestä voi nähdä mistä tahansa kulmasta vain 16, pitää paikkansa. Kiitokset tuntemattomalle taiteilijalle teoksessa, jonka selittämättömyys on kiehtonut ihmisiä jo usean vuosisadan ajan.

Bussilla köröteltiin takaisin kohti Kioton downtownia ja kuuluisaa Nijo-linnoitusta, joka toimi aikoinaan shogunin majapaikkana. Valtakunnan ykkösmiehen turvallisuuden takaamiseksi alueelta löytyi mm. niin ulompi kuin sisempi vallihauta sekä askelten painosta vinkuvat lattialaudat (eng. nightingale floor), jotka ilmoittivat vartijoille jopa kaikkein kevytjalkaisimpien ninjojen läsnäolosta, muista pyrkyreistä nyt puhumattakaan. Jälleen kerran todistettiin japanilaisen luovuuden ja rakennustaidon pieniä ihmeitä. Sisällä päärakennuksessa pääsi kiertämään ja katselemaan huoneita seremonioihin järjestettyine nukkeineen sekä upeine seinämaalauksineen ja sermeineen käytävän puolelta. Kuten liki jokaisessa paikassa, ei omilla kengillä ollut sisälle asiaa, vaan popot vaihdettiin kynnyksellä tusinasandaaleihin.

Se, että sisätiloissa ei saanut valokuvata ei tullut yllätyksenä, mutta että luonnostenkin piirtäminen on kiellettyä? Taitava taiteilija kyllä jäljentää näkemänsä miltei fotorealistisella tarkkuudella, mutta mitäköhän niin salaista tai varjeltavaa paikassa vielä tänä päivänä on ettei siitä saa viedä mukanaan matkamuistona kuin läjän mielikuvia... hienoisen pettymyksen aiheutti matkamuistomyymälä, jossa ei ollut tarjolla mitään sellaista, mitä ei jokaisesta paikallisesta turistirihkamakaupasta löytyisi.

Päivän tehokas nähtävyyksien bongailiaika oli käytetty loppuun ja seurasi paluu ryokanille lepäilemään. Illalla tehtiin vanhempien kanssa ensimmäinen vierailu pieneen izakaya-tyyliseen yakitoripaikkaan, jossa alati innokas ja hymyilevä omistaja toi pöytään toivomuksesta useamman kierroksen hyvää sakea, johon isä suuresti ihastui. Omistajan selitykset eri sake-laatujen mauista ja taustoista menivät aikalailla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta nyökkäilyllä ja ”hai, hai”:n hokemisella pääseen tarpeen tullen yllättäen pitkälle. Sillä paikkaan hyvästi vähemmän kriittisissä keskusteluissa ymmärtämättömyyden synnyttämiä aukkoja, mutta liiksi käytettynä se saattaa johtaa pahoihin väärinymmärryksiin. Pienessä nousussa oli mukava palata majapaikkaan ja kietoutua vällyjen väliin lataamaan akkuja seuraavan päivän koitoksia varten.

Lauantai 23. helmikuuta

Lauantain ekskursion päämääränä oli Himejin kaupunki, jonne matkustaminen junalla kesti 2,5h mennessä ja 2 tuntia 10 min takaisin tullessa, sillä aamulla johdatin porukan pikavuoron sijasta paikallisjunaan, joka tietysti pysähtyi joka pirun asemalla ja kulki muutenkin aika verkkaisesti. Tekevälle sattuu, varsinkin pienessä kiireessä.

Kaupungin suurin vetonaula ja monille ainut syy käydä tässä 300 000 asukkaan kaupungissa on sen ytimessä sijaitsevassa suuri linna-alue ja sen kruununa 6 kerroksinen valkoinen linna, joka on yksi harvoista liki alkuperäisessä muodossaan säilyneistä japanilaisista linnarakennuksista. Sen monimutkaisen sokkelomainen muurirakennelma teki päärakennukselle suunnistamisesta todella vaikean tehtävän; lukuisat ampujia varten suunnitellut aukot, harhaan johtavat käytävät ja kivien pudottamista varten tarkoitetut salaluukut tekivät etenemisestä suhteellisen haasteellista toimintaa. Ilmeisesti linnaan ei koskaan hyökätty suurimittaisesti, joten puolustussysteemin toimivuutta ei päästy kunnolla testaamaan. Pelotteella lienee ollut aikalailla psykologista vaikutusta.

Säätila oli koko päivän kuin arvalla heitettyä, vaihellen mukavasta auringonpaisteesta ankean pilvisyyden kautta lyhyisiin, mutta armottomiin, raesateisiin. Sateenvarjotkin ostettiin ja ne kerkesivät nähdä varsinaista käyttöä ehkä noin viiden minuutin verran ennen kuin sade lakkasi ja loppupäivän ne olivat vain ylimääräisenä kiusana muiden kantamusten ohella.

Koko alueen kiertämiseenen ja lukuisten valokuvien räpsimiseen meni kaikkineen kahdesta ja puolesta tunnista kolmeen tuntiin. Kävelyä ja kiipeily tuli harrastettua runsaasti linnan ylimpään kerrokseen kavutessa ja alueen muita rakennuksia tutkaillessa. Alueella oli paikalle saapuessamme käynnissä jonkin sortin juoksukilpailu nuorille, jonka myötä paikalla oli suuri joukko vanhempia ja sisaruksia seuraamassa ja kannustamassa.

Ehdottomasti vierailun arvoinen paikka, joka ajoi tällä kertaa kiinnostavuudellaan ohi Narasta, jossa myös olisi ollut Unescon maailmanperintökohteita tarjolla. Seuraavalla kerralla sitten :) Ennen paluumatkaa nautittiin hyvät kahvit ja leivonnaisia aseman läheisessä kahvilassa sekä ihmeteltiin monien japanilaisten naisten huonoa, mahdollisesti liiasta korkokenkien käytöstä johtuvaa, kävelytyyliä.

Illalla suuntavaisto petti hivenen Gionia kohti suunnistaessa. Ensimmäinen kosketus kaupungin metrosysteemin selkeästi hämmensi niin pahasti, etten asemalta poistuessa osannut valita oikeaa uloskäyntiä sekoittaen pohjoisen ja etelän keskenään. Kuten yleensä, tälläkin kertaa olisi pitänyt kuunnella äidin ohjeita, pidin pääni ja ohjasin meidät huitsin kuuseen...tai ainakin melkein. Onneksi saavuimme edellisinä päivinä muutamaan kertaan ohi ajatulle paikalle, jossa seisoi suuri punainen torii ja sen vieressä oikeaan suuntaan johtavan bussivuoron pysäkkki. Perillä geisha-alueella käveleskeltiin tovi vanhahtavilla kujilla ja bongattiin siinä sivussa taksilla töihin tullut maikokin. Isän jäätyä hotellille läppärinsä äärelle, emme viitsineet syödä ulkona kahdestaan,vaan luotimme jälleen conbinin valikoimiin. Tiedetään, Kiotossa pitäisi tutustua paikallisten ravintoloiden erikoisuuksiin ja ottaa käytettävissä olevasta ajasta kaikki irti, mutta iltaisin monena päivänä ollut enää seikkailuenergiaa ja -mieltä pahemmin jäljellä. Hotellin yö kahdentoista kotiintuloajallakin oli varmaan oma vaikutuksensa menoinnon rajoittajana.

Sunnuntai 24. helmikuuta

Takatalvi iski ja koristeli kaupunkia kevyellä lumipeitteellä, mutta ulkoilma ei tuntunut siltikään mitenään hirveän kylmältä. Suomessa ei koskaan käynyt mielessä, että lumisateella käyttäisi sateenvarjoa, mutta paikalliset tavat ovat tarttuneet sen verran, että muutaman korttelinmatkan päässä sijaitsevalla kansainväliselle mangamuseolle kävelyä varten lähti sontikka matkaan. Koska olin ainut, jota museovisiitti kiinnosti päätimme eriyttää aamupäivän ohjelmaa; sillä aikaa kun tutustuin museon antiin vanhemmat veivät matkatavarat asemalle ja kiertelivät etsimässä tuliaisia kotiinvietäviksi.

Mangamuseon kotipaikkana toimii vanha ala-asteen koulurakennus, jonka historiasta oli sarjakuva-aineiston rinnalla infoa ja rehtorin vanha työhuone sellaisenaan museoituna. Kahden kolmen kerroksen yleisötiloihin mahtui hyvin kattava kokoelma mangaa kaikenikäisille (poisluettuna ns. ”aikuisten” materiaali), joka on suhteellisen huokean pääsymaksun maksaneiden vapaasti luettavissa. Varsin pätevä vaihtoehto sarjakuvia tarjoaville nettikahviloille siis, lukutoimiin paneutuneita vierailijoita ei tosin ollut paikalla kovinkaan monta.

Ensimmäisestä kerroksesta löytyi kahden sadan eri mangataiteilijan näkemys geisha-teemasta (realistisista karikatyyreihin ja eläinhahmoihin), mangakan työpiste, jossa oli ilmeisesti työvaiheita käsittelvän filmin kuvaussessio käynnissä sekä lasten kirjoille oma iso tilansa, jossa on kuitenkaan tullut käyneeksi. Kenkien riisumisesta olisi ollut ihan liikaa vaivaa...

Toisessa kerroksessa oli pienehkö muistonäyttely edesmenneelle animaattorille, jonka sarjojen joukosta löytyi monta itsellekin tuttua nimikettä. Esillä oli alkuperäisiä animaatiokalvoja ja luonnospiirrustuksia ja nurkkaus muistoviestien kirjoittamista varten. Toisaalla oli huone, jossa esiteltiin tietokoneohjattuja mangatarinoita. Sangen tylsän näköisiä jotten sanoisi.

Vierailuajankohtana museon erikoisnäyttelynä oli kamishibain (suosittu tapa kertoa tarinoita kuvien avulla ennen televisiota, yleensä nuoremmalle yleisölle) historiaa valottava kokonaisuus, jossa oli esillä paljon vanhoja kuvituksia ja mielenkiintoista tietoa tämän kulttuurimuodon historiasta. Pedagogisia taipumuksia omaavana mietin automaattisesti sen ja vastaavien formaattien opetuksellista potentiaalia, etenkin kun sen avulla Japanissakin jossain määrin nuorisoa yritettiin sivistää. Kuten kaikkien muodenkin suosittujen uusien medioiden tapauksessa kamishibaikin joutui moralistien kimppuun, jotka moittivat sen väkivaltaisia ja seksuaaliväritteisiä kertomuksia, joita luonnollisesti käytettiin kiinnostuksen herättämiseksi. Vastavetona tarjottiin raamatun kertomuksia ja muuta turvallisena pidettyä materiaalia huonolla menestyksellä.

Television antaman kuolettavan iskun jäljiltä perinnettä ollaan jossain määrin herättelemässä henkiin, sillä sen kertojan ja yleisön välisen vuorovaikutuksen merkitystä on viimein alettu ymmärtämään. Kukkahattutätien pienen kiusan ohella kultakaudella yleensä kadulla tapahtuneiden esitysten suurimmaksi uhaksi muodostuivat karkkipuotien omistajat, jotka kärsivät tappioita lasten ostaessa naminsa esitykseen valikoimiaan tuoneilta kaupustelijoilta. Tässä vaihessa voisi tietysti kysyä mikseivät kauppiaat jalkauttaneet omaa toimintaansa sinne missä asiakkaat ovat sen sijaan, että löivät kapulaa toimivan bisneksen rattaisiin. Eipä sillä, että nykyisetkään yritykset aina osaisivat mukautua uusien tilanteiden vaatimuksiin...

Sokerina näyttelyjen pohjalla oli japanilaisten taiteilijoiden satiristisia piirroksia Turkista ja sen kaksijakoisesta roolista Idän ja Lännen rajalla ja näytteitä Japanin naapurimaiden sarjakuvatarjonnasta. Kellarikerroksesta löytyi mangan aikajanaa 800 vuoden takaisista munkkien eläinaiheisista kuvakäärröspiirrustuksista tähän päivään relevantteine teoksineen. Lasiseinän takana oli yleisöltä suljettu osasto täynnä vuosikertasarjakuvaa.

Ennen lähtöä rohkaisin vielä mieleni ja kävin teettämässä itsestäni mangatyylisen näköiskuvan opiskelijoilla, jotka olivat kuuleman mukaan läheisen taidekoulun opiskelijoita. Kuvan työstämiseen meni vartin verran aikaa, joka kului kivasti aiempien samassa tilanteessa istuneiden poseerauksia kuviensa kanssa ja jutellessa niitä näitä taiteilijasällin kanssa. Parhaiten käytetyt tuhat jeniä aikoihin ^o^

Matka Kiotosta Tokioon meni jälleen hurahtaen shinkansenin vauhdin hurmasta nautiskellessa. Alunperin olin miettinyt, että samalla reissulla olisi voinut käydä aina Hiroshimassa saakka, mutta edestakainen reissu sen ja Kioton välillä olisi tullut turhan kalliiksi, varsinkin kun tarkoituksena oli jatkaa matkaa kohti Sapporoa. Sinne pääseminen takkuili kuitenkin hivenen ja syynä olivat jälleen harvinaisen kurjat sääolosuhteet.

Kaikki shinkansenvuorot olivat miltei tunnin myöhässä, minkä vuoksi emme päässeet linjan pääteasemalta saman päivän aikana pääsaaren pohjoiskärjen Aomoria pidemmäs. Ensimmäisessä junassa jouduimme vieläpä seisomaan osan alkumatkasta, sillä virkailijan antamat liput olivat mystisesti ilman varsinaista paikanvarausta ellei sitten vaunujen välitiloja lasketa :P Mennee kiireen piikkiin, mutta halusimme vain pois tukahduttavan täydeltä Tokion asemalta, joka oli täynnä myöhästymisten uhreja odottamassa uusien vuorojen lähtöä.

Liikkeelle kuitenkin selvittiin ja perillekin päästiin, tosin ainoastaan edellä mainittuun Aomoriin saakka. Vuoroja Hokkaidon puolelle ei sinä iltana enää ajettu, jossain oli sattunut ratarikko yms. emmekä varmaan muutenkaan olisi kerralla perille asti päässeet. Kello lähestyi kymmentä ja päätimme jättää viimeisen etapin seuraavalla päivälle ja eksiydyimme lähimmälle hotellille, josta löytyi kaikille omat huoneet suhteellisen huokeaan hintaan. Miltei koko päivän junassa istumisen jälkeen oli jälleen kiva sujahtaa puhtaiden lakanoiden lomaan lepäilemään.

Raiteilla

Kioto, 20.2.2008

Se pakollinen kuva Fuji-vuoresta. Parempiakin kuvakulmia lienee tarjolla, mutta 300 kilometrin tuntivauhtia kiitävän shinkansenin ikkunoiden lävitse ei pysty ihmeitä tekemään. Vaikka japanilaisten luusi olevan läpikotaisen kyllästettyjä Fujilla, sai vuoren ohitse ajaminen silti kaikkien hereillä olleiden päät kääntymää tuota pyhänä pidettyä näkyä kohti. Taika ei hevin katsomalla katoa, tosin veikkaan että vuoren kupeella sijaitsevassa kaupungissa asuvat eivät sitä noteeraa kovin kummoisesti.

Matkavälineenä shinkansenia tuskin voinee liikaa kehua, vaikka aiemmin jo kerkesin naarmuttamaan sen ainaisen täsmällisyyden kilpeä. Pääasiassa junat ovat kuitenkin tismalleen aikataulussa, miellyttävän tilavia ja siisteä (luonnollisesti), tarjoilu toimii suoraan vaunuihin ja halutessaan voi nauttia myös omia eväitä ja juomia, myös alkoholipitoisia kenenkään kiinnittämättä sen kummemmin huomiota. Suomeen verrattuna vaunut ovat myös suhteellisen hiljaisia, kännyköihin mennään molottamaan väliköihin tai pidetään muita ajatellen ääni sopivan alhaisella voimakkuudella. Täällä ei metroissa ja junissa tarvitse känniääliöitäkään erinäisistä syistä juuri katsella, mistä olen hyvin kiitollinen. Siitä ei vain pääse kaiketi mihinkään, että suomalaiset ovat loppupeleissä erittäin junttia porukkaa, kun miettii miten paljon paremmin julkisilla paikoilla voi pienellä vaivalla käyttäytyä. Koska sama juna kulkee yleensä molempiin suuntiin asemalla kääntymättä voi penkit pyöräyttää tarpeen mukaan ympäri ettei kenenkään tarvitse matkustaa selkä menosuuntaan päin.

Yllättäen Tokiosta Shin-Osakaan kulkevan linjan, jonka välille jäävät Osakan ja Nagoyan suurkaupungit, junat olivat hivenen hienompia kuin ne joilla reissun loppupuolella matkasimme Tokiosta kohti päätepysäkkiä Hachinohea, jota lähemmäs pääsaaren pohjoiskärkeä ei toistaiseksi superpikajunilla pääse. Hokkaidon shinkansen on ollut suunnitelmissa pidempään ja tätä nykyä ilmeisesti rakenteilla ainakin Hokkaidon ja Honshun yhdistävän tunnelin osalta. Sapporoon asti sillä tuskin tulee ihan lähivuosina pääsemään. Japanilaiseen tyyliin kuuluu matkustaa mielellään mahdollimman nopealla kulkuvälineellä eikä niinkään tiukasti tuijottaa pelkästään hintaa ja se lienee myös yksi syy siihen miksi Sapporon ja Tokion väli on maailman liikennöidyin lentoyhteys. Junalla tuskin radan valmistumisesta huolimatta koko väliä Tokioon asti kuljettaisiin, mutta se nopeuttaisi lähiliikenteen yhteyksiä aika näppärästi.

Tasoero junien väliä ei mitenään järjettömän dramaattinen kuitenkaan ollut, mutta sen verran arkisempi pohjoiseen suunnannut juna oli, että se pisti silmään. Tasoeroihin liittyen Suomen piskuisen systeemin vertaaminen täkäläiseen ei tee oikeutta kummallekaan, joten ei mennä sinne jo edellä mainittuja seikkoja kummoisemmin. Lippujen ostaminen automaatista on kätevää ja opasteetkin olivat joka paikassa helposti ymmärrettäviä myös tyhmemmille matkaajille. Siitä huolimatta kiireessä saattaa hypätä vahingossa väärään junaan, niinkuin päiväreissulla Himejin linnakaupunkiin kävi. Perille kyllä päästiin, mutta paikallisjuna oli kurjan hidas erikoisvuoroon verrattuna...

Tokio 東京

TOKIO

Sunnuntai 17. helmikuuta

Hyvin nukutun yön jälkeen olo oli aamulla mukavan pirtsakka, mutta reilun tunnin verran kestävä ja tuhatkunta jeniä maksava junamatka Naritan kansainväliselle lentokentälle, joka sijaitsee tuskaisen kaukana Tokion ydinalueesta, ei mitenkään hirveästi innostanut. Aluksi ajattelin jättää lähtemättä ja opastaa vanhemmat perille puhelinneuvonnalla. Kiertelin Uenon alueella ja odottelin yhteydenottoa, jota ei kuitenkaan kuulunut, vaikka lennon olisi pitänyt olla jo saapunut. Parempi lähteä katsomaan, että asemalla on kaikki kunnossa vaikka saapuisinkin hivenen myöhässä paikalle, junassa saa kuitenkin mangaa lueskellen paremmin ajan kulumaan kuin yksinään kauppoja kierrellen.

Lopulta olin paikalla sattuman kaupasta liiankin aikaisin. Saapuvien lentojen terminaaliin saapuessani näyttötaulu ilmoitti koneen olevan saapumassa muutaman minuutin kuluttua reilusta myöhästymisestä johtuen. Kone laskeutui vielä tästä noin vartin päästä, ja kun siihen lisää vielä maahansaapumismuodollisuudet typerän tiukkoine uusine turvatarkastuksineen eli noin puolen tunnin verran, osui ajoitukseni itseasiassa sangen hyvin nappiin. Alkuperäistä aikataulua seuratessani olisin joutunut odottamaan asemalla tyhjän panttia useamman tunnin. Ehkäpä tämä oli jonkinlainen korvaus edellisen päivän koettelemuksista.

Iloinen jälleennäkeminen. Viiden kuukauden jälkeen vanhempien näkeminen tuntui hivenen oudolta, mutta hyvin nopeaa tuntui taas siltä niinkuin ei erossa oltaisi oltukaan. JR Rail Pass:it saatiin vaihdetuiksi ja juna kohti hotellin sijaintia Uenoon löydettiin vaivatta. Tokiossa sää oli Suomen alkukevään oloinen; päivällä sen verran lämmintä, että auringossa tarkeni ilman takkiakin, mutta illalla suhteellisen viileää. Aseman turisti-infosta löytyi kätevästi kartalla varustettu opaslappunen hotellille, jonka osoite oli jäänyt kaikilta erinäisistä sposti tulosteista huolimatta ottamatta mukaan...kartta oli jokseenkin kelvollinen, vaikka jättikin hivenen arvailujen varaan siitä mitä katua milloinkin paperille piirretyillä viivoilla tarkoitettiin. Hotelli löytyi lopulta paikalta, jossa sen ei heti olettanut olevan eikä tien toisella puolella ollut sairaalaa niinkuin tiedot antoivat olettaa. Perille päästiin ja hyvä niin, laskun maksamisen jälkeen päästiinkin tutustumaan huoneisiin, jotka olivat halpaan hintaansa nähden suhteellisen laadukkaat.

Ihmetystä aiheutti hieman se, että vanhempien baarikaappi oli pienen virvokemäärän sijasta tyhjillään toisin kuin omassa huoneessani. Henkilökunta ei oikein ymmärtäny ongelmaa kysyleistä huolimatta ja niinpä jääkaappi sai sitten palvella siivosti omien eväiden säilytyspaikkana. Ensimmäisen päivän aikana ei lentoväsymyksen ja alkuhässäköiden vuoksi tehty mitään kovin erikoista. Lähellä sijainneen tavaratalon yläkerroksen, joissa on vakiona ravitsemusliikkeitä, perheravintolassa syömässä päivällistä. Ihan tarkkaan en muista mitä vahakuvien pällistelyn jälkeen ruokalistalta päätimme tilata, mutta riisiä, leivitettyjä katkarapuja ja nuudeleita pöytään tuotiin. Pitkin reissua vanhemmat moittivat minua siitä, että valitsin itselleni aika parhaimman annoksen ja suosittelin heille jotain huonompaa, vaikkei siitä tietenkään ollut kysymys eivätkä he varsinaisesti missään vaiheessa hirveän tyytymättömiä ruoan makuun yms. olleetkaan. Loppureissusta he kuitenkin lähes poikkeuksetta halusivat tilata aina samat annokset mitä itsekin otin. Kaippa sitä viiden kuukauden aikana on jonkinlaista pätevyyttä paikallisen ruoan makutuomarina kerennyt karttumaan, joskin japanilainen keittiö on niin loputtoman monimuotoinen ja lokaalien erikoisuuksien värittämä, että monesti joutuu aterian sisällöstä esittämään vain epämääräisiä arveluja. Erityisruokavalion omaavat saavat täällä olla aika tarkkoina.

Illan päätteeksi käytiin testaamassa myös hotellin kylpytilat, joita mainostettiin mm. saunalla ja ulkoaltaalla. Sauna oli suomalaista alkuperää, mutta tyypilliseen tyyliin kiuas ei kuitenkaan kestänyt sielläkään veden heittämistä, mikä jaksaa aina ihmetyttää. Syytä en ole jaksanut koskaan kaivaa esille, joku fiksumpi voi viitsiessään valistaa tietämätöntä. Itse kylpy oli suhteellisen miellyttävä, parvekkeelle kyhätty kiviallas, joka tosin oli päästetty vaarallisen kuumaksi jättämällä hana auki liian suurelle. Hetken kylmän veden valuttamisen jälkeen lämpötila kuitenkin muuttui juuri parahultaiseksi lihanlämmitykselle :P

Maanantai 18. helmikuuta

Ensimmäinen muuhun kuin pelkästään matkaamiseen ja majoituspaikkaan kotiutumiseen käytetty päivä lähti käyntiin aamupalalla hotellin yhdeydessä olleessa japanilaistyylisessä ravintolassa, jonka aamupalaan kuuluin runsaasti paikallisia elementtejä ja suhteellisen vähän syötävää länsimaiseen makuun tottuneille. Japanilaistyylinen aamupala oli myös itselle täysin uusi tuttavuus, asuntolalla ei aamuisin tule yleensä syötyä kovin kummoisesti eikä yleensä mitään leipää, jugurttia tai kananmunaa kummoisempaa. Hyvää misokeittoa tulee tosin tehtyä aina silloin tällöin ja sitä olikin tarjolla myös hotel Edoyan valikoimissa. Riisiä ja sen päälle laitettavia suolaisia lisukkeita, makeaa munakasta ja kylmää paistettua kalaa pisteltiin ääntä kohti. Täytyy tunnustaa, että aamulla japanilainen menu ei oikein tahdo maistua, vaikka muuten sen antimet kyllä aina toimivatkin. Vaikkei mikään sen ylin ystävä olekaan, niin kyllä puuro on silti aamulla turhan tukevahkoa riisiä houkuttelevampi vaihtoehto.

Viihtyisän ja korkeita pöytiä ja tuoleja lukuunottamatta hyvin japanilaisen ruokailutilan ikkunoiden takana pöyriskeli joka päivä kulkukissa, jonka ruokkimisesta varoiteltiin kyltein. Omaa Wiki-chania ikävöivälle hivenen rähjäisen katukatinkin näkeminen toi hyvää mieltä päivän käynnistykselle. Suurin osa blogin lukijoista lienee sitä mieltä, että töiden ottaminen mukaan lomareissulle on äärimmäisen huono idea, asia jota tuli välttää viimeiseen saakka. Näin langattoman viestinnän ja kannattavien tietokoneiden aikakaudella työt kuitenkin seuraavat sitkeästi mukana niitä, joilla ei ole syystä tai toisesta mahdollisuutta irrottautua niistä edes omia fyysisiä ja psyykkisiä akkuja ladatakseen. Kännykkä on monessa tapauksessa ihan hyödyllinen kapistus, mutta paljon hehkutettu aina tavoitettavissa oleminen kääntyy helposti negatiiviseksi asiaksi. Vaikka itse puhelinta liki joka paikkaan mukana roudaankin en suo numeroni tietäville ihmisille mitään erityisoikeutta silti saada minua kiinni milloin huvittaa eikä vastaamattomuus anna automaattisesti syytä vetää soijapapuja sieraimista sisään.

Tämä pienenä alustuksena sille, että ensimmäisen puoliskon päivästä kiertelin äitini kanssa kahdestaan Tokion nähtävyyksiä katselemassa ja hämmentävän metroverkon salaisuuksia selvittelemässä. Isä kantoi itsensä liian tärkeäksi ja korvaamattomaksi tekemisen hedelmiä ja jäi hotellihuoneeseen pidennetyille aamu-unille ja kirjoittamaan koneella työjuttuja. Tässä vaiheessa hitaampikin tajunnee, että moinen on omiaan aiheuttamaan pientä eripuraa matkaseurueen sisällä. Varsinkin, kun tämä ei jäänyt ainoaksi kerraksi.

Antamatta tämän kuitenkaan pilata sen kummemin reissua - kysehän on lopulta henkilökohtaisesta valinnasta, jota kunnioittakaammekoon - suuntasimme matkan kohti keisarillisen palatsialueen puistoa, joka oli keltaisene ruohoineen ja loputtomine mäntyineen vaikuttava, joskin hieman vaisu näky. Hivenen keväisepänä päivänä alue olisi ollut todennäköisesti huomattavasti kauniimpi. Itse palatsiin pääsee vain kahtena päivänä vuodesta, joista kumpikaan ei-niinkään-yllättäen sattunut tuolle päivälle.

Alue oli nopeasti nähty ja kuvattu, jonka jälkeen siirryimme kohti Yasukuni-jinjaa (pyhättö), tuota Japanin modernilla ajalla käymien sotien kaatuneiden isänmaata palvelleiden sielut on säilötty. Sen jälkeen kun tähän joukkoon päätettiin lisätä Tokion sotaoikeudenkäynneissä tuomitut A-luokan sotarikolliset, puhumattakaan lukemattomista B- ja C-luoka tapauksista, ovat Japanin poliitikkojen vierailut sodan päättymisen muistopäivänä (15. elokuuta) herättäneet polemiikkia maan sisällä ja ulkopoliittisia ongelmia Kiinan ja Etelä- Korean kanssa, joilla molemmilla on varsin katkeria muistoja japanilaisten miehitystoimista. Tätä taustaa vasten olettaisi paikan olevan jotenkin poikkeuksellinen, mutta pohjimmiltaan se on kuitenkin hyvin perinteinen shinto-pyhättö, josta löytyvät samat käsien- ja suunhuuhtomispaikat, juoma-automaatit ja kojut kuin muistakin vastaavista. Tietysti se on iso ja tunnettu sekä pitää sisällään mm. muistopatsaita eri sotaa auttaneille ja sen seurauksista kärsineille ryhmille, joista mainittakoon vaikka hevoset ja kirjekyyhkyt.

Alueen sisällä sijaitsi myös Japanin sotahistorian museo, joka tuli kierrettyä lävitse. Paljon mielenkiintoista esineistöä, maan surullisen julmaa historiaa ja arkojen kohtien peittelyä (Nankingin tapahtumia sivuttiin vain muutamalla maininnalla) sekä paljon todisteita siitä miten järjettömiä keksintöjä japanilaiset saivat aikaan miettiessään epätoivoisia viimeisiä puolustuskeinoja ylivoimaisen vihollisen vyöryessä kohti emämaata (kamikazet, ihmistorpedot jne.). Gift-shopista oli ihan pakko ostaa ”Varma voitto” - tekstillä ja hinomarulla (Japanin lipulla) varustettu otsanauha.

Tokyo Budokanin, yksi olympia-areenoista, likellä nautittiin kahvit ja sämpylät. Kiersimme läpi Kitanomaru puiston, sää oli hyvin suosiollinen. Jo aiemmin keisarillisen palatsin lähellä näkyi useampi romujensa luona nukkuva koditon, joihin törmättiin myös rakennetun alueen liepeillä. Luulimme aluksi epämääräisiä pahvilaatikko ja muovikasoja joltain unohtuneiksi roskiksi (ihan niinkuin jotain sellaista japanista löytyisi), mutta kun näimme alta pilkottavan kenkäpareja ja makuupusseja oli selvä, että myös nämä tilapäismajoitukset kuuluivat Japanin huono-osaisille. Tämä siis aivan ydinkeskustassa, mikähän lienee tilanne vähän syrjemmillä alueilla? Uenon puisto ainakin toimii öisin hyvin monen irtolaisen nukkumapaikkana, väittää Lonely Planet. Uskottakoon, kun itse ei raaskinut lähteä tarkistamaan.

Uenoon löysi myös iltapäivän puolella töistä irrottautumaan päässyt isä. Paremman suunnitelman puutteessa päätimme lähteä katsastamaan Shibuyan ihmisvilinää, joka ei pettänyt odotuksia. Muurahaispesän tavoin kuhiseven pääristeyksen ihmisvilinässä kulkeminen oli aika mieleenpainuva kokemus, osin jo siitäkin syystä, että paikalla tuntui olevan ainoastaan alle 30-vuotiaita ja suhteellisen kauniin oloisia ihmisiä. Nähtävästä ei siis ollut pulaa. Pakolliset kuvat Japanin tunnetuimmalla tapaamispaikalla Hachikon patsaan edessä piti tietysti myös ottaa. Päivällistarpeita tyydyttämään löytyi leppoisa nuudeleita tarjoava pikakuppila ja kahvittelupaikkaankin eksyttiin pienen hortoilun jälkeen. Tyypilliseen tapaan aina kun etsii kahviloita löytää vain ravintoloita ja toisinpäin. Universumin kieroa tahtoa ei käy huijaaminen :P

Tiistai 19. helmikuuta

Aamulla päästiin liikkeelle hyvissä ajoin koko porukan voimin suuntana Uenon puisto ja siellä sijaitseva Tokyo National Museum, jossa olisi käyty jo edellisenä päivänä ellei se jostain ihmeellisestä syystä olisi suljettuna joka maanantai. Täällä sunnuntai ei ole samalla tavalla automaattinen vapaa-päivä liikkeiden pitäjille ja vastaaville, vaan se voi olla mikä tahansa satunnainen viikonpäivä. Matkaajan on siis syytä tarkistaa aukioloajat etukäteen, mikäli jossain paikassa ihan välttämättä täytyy päästä vierailemaan.

Matkalla hotellilta puistolle kiersimme läheisen pyhätön kautta, jossa oli menossa jonkin sortin luumunkukkien festivaali kojuineen ja televisioonkin päässeine taiko-rumpu-esityksineen. Ilma oli hivenen aiempia päiviä koleampi, joten automaattien kuumat juomat kävivät hyvin kaupan. Uenon puisto taitaa olla palatsin puistoalueen jälkeen Tokion suurin ja ehdottomasti kaikkein eniten nähtävää ja koettavaa tarjoava museoineen, eläinpuistoineen sun muineen. Taitaapa yksi Tokion arvostetun yliopiston rakennuksistakin sijaita ihan sen liepeillä. Kaiken kaikkiaan hyvin nätti alue, joka houkuttelee hyvillä säillä paikalle paljon ihmisiä ja erilaisia esiintyjiä. Tuona päivänä paikalla oli mm. nuorten tyttöjen muodostama puhallin-jazz pumppu ja erittäin taitava ja viihdyttävä jonglööraaja. Lähteen luona oli myös kameraryhmä, joka kuvasi mitä ilmeisemmin jonkun saippuasarjan dramaattista erokohtausta. Lienee suurkaupungin arkea, mutta korvesta tulleena kuvausryhmän näkemisessä on aina jotain erikoista.

Museokierros oli jaloille raskasta puuhaa eikä näin jälkeenpäin juurikaan harmita, että jätimme suosiolla muutaman rakennuksen tarjonnan katsomatta. Ensimmäinen osio tarjosi läpileikkausta Aasian maiden historiaan erilaisten arkeologisten ja taiteellisten jäännösten muodossa. Muumioita, buddha-patsaista eri alueilta ja aikakausilta, arkiesineitä ja muuta tyypillistä. Kivaa, mutta henkilökohtaisesti olin enemmän kiinnostunut itse päärakennuksen annista, joka keskittyi Japanin taiteen historiaan. Suuren pettymyksen aiheutti kuitenkin se, että kansallisaarteita esittelevässä tilassa oli rotaatiovuorossa vain tunkkaisen vanhoja buddhalaisia sutrakääröjä. Mielumin olisin nähnyt alkuperäisiä emakimonoja l. kuvakääröjä, joiden replikoita onneksi löytyi lahjatavarapuolelta muun kivan ohella, tai vaikuttavia liukumaalauksia genren mestareilta. Neljän euron suuruisen pääsymaksun arvoinen visiitti silti kaikesta huolimatta.

Tiistaita voisi melkein sanoa reissun kulinaari-tai herkuttelupäiväksi, sillä iltapäivällä nautittiin kiinalaishenkistä shabu-shabua. Vanhemmat olivat ymmärrettävästä syystä hivenen epäluuloisia kun pöytään tuotiin keittolevy kahta lientä sisältäneellä kattilalla varustettuna ja raa’at ainekset lautasella. Itse tiesin kyllä mitä odottaa, monissa izakayoissa kun tuodaan pata-annokset pöytään kiehumaan, mutta varsinaisesta kokkaamisesta ei aiempaa kokemusta ollut. Periaatehan tosin on aika idioottivarma: isketään vain ainekset haluttiin liemeen ja paistetaan kypsäksi...se kuinka pitkään suikaloitua lihaa, katkarapuja, sieniä ja kasviksia kannattaa kypsyttää onkin ihan toinen juttu. Lievästä vaivalloisuudesta huolimatta ateria oli erittäin maukas. Hivenen sotkuisaakin touhu oli ja roiskesuojaksi annettu ruokaessu tuli todella tarpeeseen ^o^

Toinen herkkuhetki oli myöhemmin illalla, jolloin pääsimme nauttimaan syvän japanilaista herkullisen maun ja viimeisen päälle mietityn tarjoilun visuaalisen annin harmonista kokonaisuutta natiivin johdolla. Isän siskon mies oli sattumosin samaan aikaan Japanissa työreissulla ja sen verran joutilas, että kerkesi japanilaisen kollegansa kanssa lähteä istumaan iltaa. Onneksemme kyseinen japanilainen omasi hyvää silmää ruokapaikkojen suhteen ja totesi kuin ohimennen ettei tykkää syödä halvoissa paikoissa. Mikäpä siinä, niihin minun oma ”ammattitaitonikin” riittääkin mainiosti. Nautitussa menukokonaisuudessa oli kaikkea sashimista tempuraan unohtamatta siroja alkupaloja ja juuri sopivan kokoista pientä jäätelöannosta; juomaksi tietysti lämmintä sakea ja olutta. Miellyttävä ilta, josta suurimmat kiitokset illan asiantuntijalle, jonka nimen olen tässä välissä kerennyt jo sangen nolosti unohtamaan ’: o

Keskiviikko 20. helmikuuta

Kolme yötä Tokiossa takana, ylimääräiset kammat, saippuat ja muut näpistettynä ja suunta kohti Kiotoa. Työnarkomaani tarvi viimeisen fiksinsä ennen matkantekoa, joten kävin vielä tutustumassa Akihabaran sähkökaupungin tarjontaan äidin enemmän tai vähemmän roikkuessa mukana. Ilman visiittiä elektroniikkafriikkien, manga-nörttien ja muiden otakujen paratiisiin olisin tuskin voinut lähteä Tokiosta alkuunkaan. Kaltaiselleni japanin pop-kulttuuri-intoilijalle visiitit monikerroksisiin liikkeisiin olivat ihan must eikä eri gift shoppien tavoin tälläkään kertaan säästytty reissukassaan kajoamiselta. Alueella olisi varmaan viihtynyt vaikka koko päivän tai pidempäänkin, mutta aikaa ei ollut rajattomasti ja halusimme vielä käydä tsekkaamassa maisemat Tokyo Towerin näköalatasolta. Betoniviidakkoa kerrakseen :)