Sapporo, 5.7.2008
Näemmä taas melkein pari kuukautta kerkesi vierähtämään, ennenkuin sai sen verran potkittua itseään persuksille, että tekstiä innostui taas tuottamaan. Uusin blogimerkintä oli alunperin tarkoitus tehdä kesäkuun alkupuolella heti yliopiston nelipäiväisen festivaalin jälkeen, mutta se pääsi kummasti sitten unohtumaan kaiken hulinan keskellä. Hokudai-saista onkin hyvä aloittaa mielenkiintoisen kesäkuun tapahtumien läpikäynti.
Hokudai-sai on siis nelipäiväinen tai oikeastaaan kolme ja puoli päivää (sunnutaina purkutoimet piti aloittaa riittävän aikaisin) kestävä tapahtuma, joka piti sisällään erinäistä aktiviteettia ympäri kampusaluetta. Alue oli suljettuna autoliikenteeltä niin tiukasti kuin mahdollista ja pääkadun varsi oli täynnä ruokaa ja juomaa myyviä kojuja. Kampuksen pohjoispää oli varattu japanilaisten nyrkkipajoille, kun taas eteläisen osan täyttivät kansainvälisten opiskejoiden kojut, joiden joukossa myös meidän suomalaisten pieni ja vaatimaton myyntikoju sijaitsi.
Vaatimaton pääasiassa siksi, että pitääksemme menot mahdollisimman pieniniä, teimme kaikki hommat neljästään (minä, Ulla ja Tero sekä Yoshimi) nakittaen silloin tällöin innokkaita avustajia tekemään pikkuhommia sekä panostamalla mainontaan ja teltan ulkoasuun vain sen verran kuin oli välttämätöntä. Skaalan toisessa päässä oli kiinalaisten kahden suuren teltan kokoinen tehdas, joka työllisti arviolta kolmisenkymmentä ihmisistä minä tahansa hetkenä ja hyödynsi asiakkaiden houkuttelemiseen kaikkia mahdollisia keinoja ja kulttuurillisia kliseitä aina pandaksi pukeutuneeseen sisäänheittäjään saakka.
Me luotimme vain allekirjoittaneen tuhertamaan muumiaiheiseen kuvaan, hyvään asiakaspalveluun ja siihen, että ensimmäistä kertaa international food festivalissa mukana oleva suomen teltta sekä myyntiartikkelimme olisivat tarpeeksi huokuttelevia sinänsä. Mitäkö sitten myimme? Palataan ensiksi hieman ajassa taaksepäin, jonnekin helmikuun tietämille ja siihen, kun kuulimme tapahtumasta ensimmäistä kertaa.
Istuimme jazz-baarissa viettämässä yliopiston kansainvälisten opiskelijoiden läksiäis/tervetuliaisjuhlien jatkoja ja drinkkien siemailun lomassa käytiin tietysti henkevää monikulttuurista keskustelua...jossain välissä seurueen israelilainen otti puheeksi festivaalin, jossa oli lyönyt edellisenä vuonna rahoiksi kaupittelemalla ehtaa falafelia muutaman hengen voimin. Luonnollisesti innostuimme kaikki saman tien mahdollisuudesta tienata hieman ylimääräistä ja mietimme siinä vaiheessa puolivakavissaan mitä leimallisen suomalaista voisimme saada helposti kaupattavaksi. Tuumasimme, että lätyt olisivat luultavasti kaikkein helpoimmin toteutettavissa ja muista vastaavista pikkumakeista sen verran poikkeavia, että niitä voisi markkinoida suomalaisena.
Tapahtuma oli kuitenkin tuolloin vielä monen kuukauden päässä ja asia jätettiin hautumaan. Itse ilmoittautuminen tapahtui huhtikuun loppupuolella hivenen hätäisesti, sillä kaikki olivat päässeet unohtamaan suunnitelmat melko totaalisesti eikä lukuisiin kokouksiin osallistumista sekä runsaasti valmistelua ja suunnittelua vaativa mukaan lähteminen kuulostanutkaan yhtäkkiä niin automaattisen houkuttelevalta kuin mitä se oli vielä pari kuukautta aikaisemmin. Pienen neuvottelin jälkeen täytimme ilmoittautumispaperit ja matka kohti varsinaista myyntitapahtumaa saattoi alkaa.
Siitä eteenpäin aina itse tapahtumaan saakka joka maanantaiset kokoukset olivat suhteellisen tuskaisia tapahtumia. Kansainvälisten opiskelijoiden järjestön valmistelut olivat joka kerta melko puolivillaisia, turhaa informaatiota tuli ihan liikaa tarpeellisten tietojen kustannuksella ja ylipäätään kirjavan monikulttuurisen mökäpaneelin osallisena oleminen oli kaikkea muuta kuin mieltä ylentävää. Joku taisi todetakin, että tieto olisi tullut paljon paremmin ja vähemmän vaivalla perille, jos se vain olisi laitettua nettiin ja valvottu jotenkin, että kaikki käyvät sen sieltä lukemassa. Noh, kaikki hommat saatiin kuitenkin hoidettua ja vaadittavat osallistumiskulut ja välinevuokrat maksettua, vaikka toiminta takkuilikin ihan itse tapahtuman alkumetreille saakka.
Kojua varten tehdyistä hankinnoista eniten päänvaivaa aiheutti kunnon ison pannun löytäminen, sellaisen, jossa ei olisi liian jyrkät reunat, jotta paistamisen onnistuisi mahdollisimman helposti. Kun Sapporosta ei löytynyt mitään, piti lopulta turvautua Tokion erikoisliikkeeseen, jossa Mizumoto-sensei kiltisti vieraili hyvää saumaan sattuneen reissunsa yhteydessä tapahtumaa edeltäneenä viikonloppuna.
Keskiviikkona urakoin kojun mainostamista varten Suomi-henkisesti kuvan muumipeikoista ja nuuskamuikkusesta paistamassa lettuja vaivautumatta pahemmin murehtimaan siitä, että joku lusmu on nekin varmaan suojannut tekijänoikeudella. Japani ei koskaan ole kyllä ollut mitenkään hirveän tunnettu ko. seikkojen vaalijana ja tuskin kukaan yliopiston festivaaleilla kiertää tsekkailemassa ettei vaan kukaan käytä kiellettyjä kuvia ja fraaseja mainoksissaan.
Saman päivän iltana saimme osan vuokratuista tavaroista, pistimme teltan pystyyn ja teimme kaikki valmistelut, jotka siinä vaiheessa oli mahdollista tehdä. Siinä vaiheessa tuleva koitos ja etenkin se, miten letut tulisivat myymään hermostutti vielä aikalailla, mutta seuraavana päivänä olo oli jo huomattavasti rennompia, vaikka alku lähtikin liikkeelle vähän kankeasti ja myyntikin oli välillä suhteellisen hiljaista. Ensimmäinen päivä meni periaatteessa optimaalista paistamista (kaasulieden käyttöä), täyttämistä ja työnjakoa treenaillessa eivätkä mainoshokemat tai ylipäätään se miksi myymisiämme pitäisi kutsua olleet vielä täysin vakiintuneita. Oikea nimitys lätylle pysyi hieman epämääräisenä loppuun asti: välillä myytiin hotcakena, toisena hetkenä suomalaistyylisenä pannukakkuna ja muutamaan otteeseen taidettiin creppikin mainita, sillä se lienee täkäläisille kaikkein tutuin vastaava ape.
Hintojakin laskettiin alkuperäisestä hieman, tosin enimmäkseen siksi, että halusimme maksimoida lauantain ja sunnuntain myyntiä, sillä tiesimme niiden tulevan olemaan kaikkein vilkkaimpia ja kiireisimpiä päiviä. Tämä seikka pitikin täysin kutinsa, sekä lauantaina että sunnuntaina myimme yhtä paljos tai hivenen enemmänkin kuin kahtena edellisenä päivänä yhteensä. Kiirettä piti välillä niin paljon, että kojun eteen kerkesi muodostumaan jopa jonontynkää. Uutta taikinaa piti tehdä jatkuvalla syötöllä ja kaikki olivat niin hommissaan kiinni, että kauppareissulle lisää tarvikkeita ostamaan oli vaikea irrottaa ketään.
Onneksi kaikkein pahimpaan hetkeen saimme yllättävää apua parilta suomen kielen opiskelijalta, jotka tarjoituivat auttamaan parin tunnin verran omasta vapaa-ajastaan kysymättä sen kummemmin mitään vaivanpalkaksi. Tietysti muistimme heidän avuliaisuuttaan tapahtuman jälkeen pienin lahjoin, kuten myös Yoshimia, jolle työskentelyn vastineeksi tarjosimme tilaisuuden suomen opiskeluun :)
Ennen tapahtumaan meitä varoiteltiin aiempien vuosien huonojen kokemusten vuoksi siitä, että katukivetyksen (myyntipisteemme kun sijaitsi yliopiston pääkadun kävelytien päällä) sotkeminen rasvatahroilla saattaisi johtaa panttirahan menettämiseen ja mikäli yliopiston väki vetäisi oikein kunnolla herneen nenäänsä, saattaisi kansainvälisen ruokafestivaalin tarina olla lopussa. Kaikessa hässäkässä unohdimme suojata ensimmäisenä päivänä paistoalueen muoveilla, hivenen naiivisti myös ajattelimme, ettei lätynpaisto olisi niin roiskehazardia hommaa kuin ranskalaisten paistot ja vastaavat, ja niinpä päivän päätteeksi huomasimme maassa jonkun verran huolestuttavia tahroja. Mainitsin asiasta tapahtuman vastaaville, jotka neuvoivat puhdistamaan niitä ensin omin neuvoin ja tietysti suojaamaan kivetyksen lopputapahtuman ajaksi. Näin tehtiin eikä asiasta sen kummemmin tullut sanomista. Viereisen todella suositun Belgian kojun työntekijät sen sijaan kuurasivat omia jälkiään tapathuman jälkeen sangen ankarasti.
Belgian koju olikin meidän suurimpia kilpailijoitamme, sillä he myivät halpoja vohleita ja ratsastivat aiempien vuosien maineella kerätän jonoja silloinkin kun muissa paikoissa myynti oli hiljaista. Vohvelit todennäköisesti söivät meiltä jonkun verran potentiaalisia asiakkaita, mutta kaikesta huolimatta heidän voluuminta ei ollut riittävä tekemään ihan älyttömästi voittoa, kun kate ilmeisesti oli aika pieni, tai näin ainakin kuulin kojussa työskennelleeltä vaihtarikaveriltani.
Oma pisteemme tuotti lopulta sen verran, että neljän päivän uurastuksen palkinnoksi saatoin ostaa itselleni iPod Touchin ja maksaa siinä sivussa vielä kesäkuun vuokrankin. Rahan ohella tapahtumasta karttui runsasti hyvää kokemusta, unohtumattomia muistoja ja paljon tavaroita, joille ei oikein tiennyt että mitä tekisi :P Pannu lojuu edelleen kämpän nurkissa vailla uutta omistajaa.
Raskaan urakan jälkeen kaikki olivat hyvin uupuneita, jatkuvasta seisomisesta johtuen jalkapohjat olivat hellinä ja univelkaakin oli päässyt kertymään. Suihkun ja lämpimän kylvyn jälkeen menimme porukalla juhlistamaan hyvin tehtyä työtä juomalla ja syömällä hyvin (ja mukavan edullisesti). ^o^
Näemmä taas melkein pari kuukautta kerkesi vierähtämään, ennenkuin sai sen verran potkittua itseään persuksille, että tekstiä innostui taas tuottamaan. Uusin blogimerkintä oli alunperin tarkoitus tehdä kesäkuun alkupuolella heti yliopiston nelipäiväisen festivaalin jälkeen, mutta se pääsi kummasti sitten unohtumaan kaiken hulinan keskellä. Hokudai-saista onkin hyvä aloittaa mielenkiintoisen kesäkuun tapahtumien läpikäynti.
Hokudai-sai on siis nelipäiväinen tai oikeastaaan kolme ja puoli päivää (sunnutaina purkutoimet piti aloittaa riittävän aikaisin) kestävä tapahtuma, joka piti sisällään erinäistä aktiviteettia ympäri kampusaluetta. Alue oli suljettuna autoliikenteeltä niin tiukasti kuin mahdollista ja pääkadun varsi oli täynnä ruokaa ja juomaa myyviä kojuja. Kampuksen pohjoispää oli varattu japanilaisten nyrkkipajoille, kun taas eteläisen osan täyttivät kansainvälisten opiskejoiden kojut, joiden joukossa myös meidän suomalaisten pieni ja vaatimaton myyntikoju sijaitsi.
Vaatimaton pääasiassa siksi, että pitääksemme menot mahdollisimman pieniniä, teimme kaikki hommat neljästään (minä, Ulla ja Tero sekä Yoshimi) nakittaen silloin tällöin innokkaita avustajia tekemään pikkuhommia sekä panostamalla mainontaan ja teltan ulkoasuun vain sen verran kuin oli välttämätöntä. Skaalan toisessa päässä oli kiinalaisten kahden suuren teltan kokoinen tehdas, joka työllisti arviolta kolmisenkymmentä ihmisistä minä tahansa hetkenä ja hyödynsi asiakkaiden houkuttelemiseen kaikkia mahdollisia keinoja ja kulttuurillisia kliseitä aina pandaksi pukeutuneeseen sisäänheittäjään saakka.
Me luotimme vain allekirjoittaneen tuhertamaan muumiaiheiseen kuvaan, hyvään asiakaspalveluun ja siihen, että ensimmäistä kertaa international food festivalissa mukana oleva suomen teltta sekä myyntiartikkelimme olisivat tarpeeksi huokuttelevia sinänsä. Mitäkö sitten myimme? Palataan ensiksi hieman ajassa taaksepäin, jonnekin helmikuun tietämille ja siihen, kun kuulimme tapahtumasta ensimmäistä kertaa.
Istuimme jazz-baarissa viettämässä yliopiston kansainvälisten opiskelijoiden läksiäis/tervetuliaisjuhlien jatkoja ja drinkkien siemailun lomassa käytiin tietysti henkevää monikulttuurista keskustelua...jossain välissä seurueen israelilainen otti puheeksi festivaalin, jossa oli lyönyt edellisenä vuonna rahoiksi kaupittelemalla ehtaa falafelia muutaman hengen voimin. Luonnollisesti innostuimme kaikki saman tien mahdollisuudesta tienata hieman ylimääräistä ja mietimme siinä vaiheessa puolivakavissaan mitä leimallisen suomalaista voisimme saada helposti kaupattavaksi. Tuumasimme, että lätyt olisivat luultavasti kaikkein helpoimmin toteutettavissa ja muista vastaavista pikkumakeista sen verran poikkeavia, että niitä voisi markkinoida suomalaisena.
Tapahtuma oli kuitenkin tuolloin vielä monen kuukauden päässä ja asia jätettiin hautumaan. Itse ilmoittautuminen tapahtui huhtikuun loppupuolella hivenen hätäisesti, sillä kaikki olivat päässeet unohtamaan suunnitelmat melko totaalisesti eikä lukuisiin kokouksiin osallistumista sekä runsaasti valmistelua ja suunnittelua vaativa mukaan lähteminen kuulostanutkaan yhtäkkiä niin automaattisen houkuttelevalta kuin mitä se oli vielä pari kuukautta aikaisemmin. Pienen neuvottelin jälkeen täytimme ilmoittautumispaperit ja matka kohti varsinaista myyntitapahtumaa saattoi alkaa.
Siitä eteenpäin aina itse tapahtumaan saakka joka maanantaiset kokoukset olivat suhteellisen tuskaisia tapahtumia. Kansainvälisten opiskelijoiden järjestön valmistelut olivat joka kerta melko puolivillaisia, turhaa informaatiota tuli ihan liikaa tarpeellisten tietojen kustannuksella ja ylipäätään kirjavan monikulttuurisen mökäpaneelin osallisena oleminen oli kaikkea muuta kuin mieltä ylentävää. Joku taisi todetakin, että tieto olisi tullut paljon paremmin ja vähemmän vaivalla perille, jos se vain olisi laitettua nettiin ja valvottu jotenkin, että kaikki käyvät sen sieltä lukemassa. Noh, kaikki hommat saatiin kuitenkin hoidettua ja vaadittavat osallistumiskulut ja välinevuokrat maksettua, vaikka toiminta takkuilikin ihan itse tapahtuman alkumetreille saakka.
Kojua varten tehdyistä hankinnoista eniten päänvaivaa aiheutti kunnon ison pannun löytäminen, sellaisen, jossa ei olisi liian jyrkät reunat, jotta paistamisen onnistuisi mahdollisimman helposti. Kun Sapporosta ei löytynyt mitään, piti lopulta turvautua Tokion erikoisliikkeeseen, jossa Mizumoto-sensei kiltisti vieraili hyvää saumaan sattuneen reissunsa yhteydessä tapahtumaa edeltäneenä viikonloppuna.
Keskiviikkona urakoin kojun mainostamista varten Suomi-henkisesti kuvan muumipeikoista ja nuuskamuikkusesta paistamassa lettuja vaivautumatta pahemmin murehtimaan siitä, että joku lusmu on nekin varmaan suojannut tekijänoikeudella. Japani ei koskaan ole kyllä ollut mitenkään hirveän tunnettu ko. seikkojen vaalijana ja tuskin kukaan yliopiston festivaaleilla kiertää tsekkailemassa ettei vaan kukaan käytä kiellettyjä kuvia ja fraaseja mainoksissaan.
Saman päivän iltana saimme osan vuokratuista tavaroista, pistimme teltan pystyyn ja teimme kaikki valmistelut, jotka siinä vaiheessa oli mahdollista tehdä. Siinä vaiheessa tuleva koitos ja etenkin se, miten letut tulisivat myymään hermostutti vielä aikalailla, mutta seuraavana päivänä olo oli jo huomattavasti rennompia, vaikka alku lähtikin liikkeelle vähän kankeasti ja myyntikin oli välillä suhteellisen hiljaista. Ensimmäinen päivä meni periaatteessa optimaalista paistamista (kaasulieden käyttöä), täyttämistä ja työnjakoa treenaillessa eivätkä mainoshokemat tai ylipäätään se miksi myymisiämme pitäisi kutsua olleet vielä täysin vakiintuneita. Oikea nimitys lätylle pysyi hieman epämääräisenä loppuun asti: välillä myytiin hotcakena, toisena hetkenä suomalaistyylisenä pannukakkuna ja muutamaan otteeseen taidettiin creppikin mainita, sillä se lienee täkäläisille kaikkein tutuin vastaava ape.
Hintojakin laskettiin alkuperäisestä hieman, tosin enimmäkseen siksi, että halusimme maksimoida lauantain ja sunnuntain myyntiä, sillä tiesimme niiden tulevan olemaan kaikkein vilkkaimpia ja kiireisimpiä päiviä. Tämä seikka pitikin täysin kutinsa, sekä lauantaina että sunnuntaina myimme yhtä paljos tai hivenen enemmänkin kuin kahtena edellisenä päivänä yhteensä. Kiirettä piti välillä niin paljon, että kojun eteen kerkesi muodostumaan jopa jonontynkää. Uutta taikinaa piti tehdä jatkuvalla syötöllä ja kaikki olivat niin hommissaan kiinni, että kauppareissulle lisää tarvikkeita ostamaan oli vaikea irrottaa ketään.
Onneksi kaikkein pahimpaan hetkeen saimme yllättävää apua parilta suomen kielen opiskelijalta, jotka tarjoituivat auttamaan parin tunnin verran omasta vapaa-ajastaan kysymättä sen kummemmin mitään vaivanpalkaksi. Tietysti muistimme heidän avuliaisuuttaan tapahtuman jälkeen pienin lahjoin, kuten myös Yoshimia, jolle työskentelyn vastineeksi tarjosimme tilaisuuden suomen opiskeluun :)
Ennen tapahtumaan meitä varoiteltiin aiempien vuosien huonojen kokemusten vuoksi siitä, että katukivetyksen (myyntipisteemme kun sijaitsi yliopiston pääkadun kävelytien päällä) sotkeminen rasvatahroilla saattaisi johtaa panttirahan menettämiseen ja mikäli yliopiston väki vetäisi oikein kunnolla herneen nenäänsä, saattaisi kansainvälisen ruokafestivaalin tarina olla lopussa. Kaikessa hässäkässä unohdimme suojata ensimmäisenä päivänä paistoalueen muoveilla, hivenen naiivisti myös ajattelimme, ettei lätynpaisto olisi niin roiskehazardia hommaa kuin ranskalaisten paistot ja vastaavat, ja niinpä päivän päätteeksi huomasimme maassa jonkun verran huolestuttavia tahroja. Mainitsin asiasta tapahtuman vastaaville, jotka neuvoivat puhdistamaan niitä ensin omin neuvoin ja tietysti suojaamaan kivetyksen lopputapahtuman ajaksi. Näin tehtiin eikä asiasta sen kummemmin tullut sanomista. Viereisen todella suositun Belgian kojun työntekijät sen sijaan kuurasivat omia jälkiään tapathuman jälkeen sangen ankarasti.
Belgian koju olikin meidän suurimpia kilpailijoitamme, sillä he myivät halpoja vohleita ja ratsastivat aiempien vuosien maineella kerätän jonoja silloinkin kun muissa paikoissa myynti oli hiljaista. Vohvelit todennäköisesti söivät meiltä jonkun verran potentiaalisia asiakkaita, mutta kaikesta huolimatta heidän voluuminta ei ollut riittävä tekemään ihan älyttömästi voittoa, kun kate ilmeisesti oli aika pieni, tai näin ainakin kuulin kojussa työskennelleeltä vaihtarikaveriltani.
Oma pisteemme tuotti lopulta sen verran, että neljän päivän uurastuksen palkinnoksi saatoin ostaa itselleni iPod Touchin ja maksaa siinä sivussa vielä kesäkuun vuokrankin. Rahan ohella tapahtumasta karttui runsasti hyvää kokemusta, unohtumattomia muistoja ja paljon tavaroita, joille ei oikein tiennyt että mitä tekisi :P Pannu lojuu edelleen kämpän nurkissa vailla uutta omistajaa.
Raskaan urakan jälkeen kaikki olivat hyvin uupuneita, jatkuvasta seisomisesta johtuen jalkapohjat olivat hellinä ja univelkaakin oli päässyt kertymään. Suihkun ja lämpimän kylvyn jälkeen menimme porukalla juhlistamaan hyvin tehtyä työtä juomalla ja syömällä hyvin (ja mukavan edullisesti). ^o^
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti