24 päivää h-hetkeen ja täytyy sanoa, että jännitys on suurempi kuin mitä joulunodotus lapsuusaikana, ensitreffit, pääsykoehaastattelut sun muut ovat koskaan saaneet aikaiseksi. Paljon etukäteen hermoilua aiheuttanut armeijaanlähtökin tuntuu tämän rinnalla varsin pieneltä. Vaikka ennakkotietoja tulevasta on saatavilla rutkasti, tuntuu tuleva vuoden ”reissu” hypyltä suureen tuntemattomaan, siihen oman itsen katvealueeseen, jonne saa yhteyden vain joutumalla täysin uusien tilanteiden ja ihmisten keskelle ja muistaen olla haasteiden ilmaantuessa vetäytymättä defenssien ja pinttyneiden tapojen turvallisuuden tunnetta antavien suojakuorten taakse piiloon.
Siihen nähden miten mukavuuden haluinen tavallisesti olen, on yllättävää, että altistan itseni vaihtovuoden myllerryksille ilman suurempia taisteluja. Japanilaisethan eivät ole järin tunnettuja siitä, että nukkuisivat aina öisin aivojen resetoinnin ja palautumisen vaatiman ajan ja täkäläisten vaihtareiden toimia nähneenä voisi olettaa, että satunnaisina viikonpäivinä kupittelu (Japanissa kaiketi nomikai - nimikkeellä) vähän turhankin arkinen tapahtuman >_< Kaikkeen väitetään tottuvan...sopii kysyä huonosti nukutun yön jälkeen äreältä ei-todellakaan-aamuihmiseltä!
Välillä tuntuu, etten oikein tajua mihin olen lusikkaani iskemässä (vertauskuvallinen natto) ja epäilen, että jokin sokea vaisto ohjasi minut läpi hakuvaiheen kaikkine kiemuroineen antamatta epäilyksen ja pelon tehdä pesää mielen etuvarustuksille; jossain pimeässä nurkassahan ne aina joka tapauksessa väijyvät. Muistan nimittäin vielä lukioaikana ajatelleeni, että minusta ei olisi arkana vieraiden kielten käyttäjänä ja sosiaalisilta taidoiltani sangen rajoittuneena vaihtoon lähtijäksi. Ei minusta vieläkään niin spontaania ja energistä saa kuin mitä suurin osa vaihtareista yleensä tuntuu olevan edes rajulla lääkinnällä, mutta sen verran vuosien varrella on kokemuksena kertynyt ja ilmeistä kasvua tapahtunut, että uskallan omalla tavallani tarttua tulevaan haasteisiin. Armeijan pakkososilisaatio ja opettajaopintojen luonne ovat toimineet hyvinä kasvun katalysaattoreina kaiken muun elämän suuntaa vääntävien tolskailujen ohella. Olen kenties henkisesti vahvempi kuin kuvittelenkaan, mutta silti melkein tekisi mieli väittää, että jos minä selviän tulevasta pahemmitta vammoitta, pystyy siihen kuka tahansa.
Se riittäköön pohjamutien ruoppaamisesta. Nyt kun opintotukihakemus yllättävän vähäisine liitteineen on palautettu, odotellaan kelan myönteistä päätöstä ja suunnataan huomio viisumin hommaamiseen. Kevyttä verryttelyä sitä byrokratista ryöpyttelyä varten mitä Japanissa on tiedossa ensimmäisten viikkojen aikana: muukalais-statuksen kirjauttaminen, pankkitilin avaaminen ja vakuutuksen hommaaminen niistä suurimpina, mutta allekirjoitusta ja henkilötietoja saa todennäköisesti olla laittamassa useampaan lappuseen kuin välittäisi. Viisumiprosessi menee onneksi pitkänmatkalaisille nopeamman kaavan mukaan, jolloin dokumentit saa viimeistään seuraavana päivänä suurlähetystöstä ulos. Harmi vain, että paikan päälle täytyy raahautua ihan henkilökohtaisesti naamaansa näyttämään. Sehän tarkoittaa tietysti pakollista käyntiä Hellsingissä, jonka olosuhteiden niin salliessa jättäisi mieluusti väliin. Noh, eiköhän sitä aina yhdestä päivästä selviä, etenkin jos natiivien kanssa ei tarvitse hirveästi olla tekemisissä :D
Siihen nähden miten mukavuuden haluinen tavallisesti olen, on yllättävää, että altistan itseni vaihtovuoden myllerryksille ilman suurempia taisteluja. Japanilaisethan eivät ole järin tunnettuja siitä, että nukkuisivat aina öisin aivojen resetoinnin ja palautumisen vaatiman ajan ja täkäläisten vaihtareiden toimia nähneenä voisi olettaa, että satunnaisina viikonpäivinä kupittelu (Japanissa kaiketi nomikai - nimikkeellä) vähän turhankin arkinen tapahtuman >_< Kaikkeen väitetään tottuvan...sopii kysyä huonosti nukutun yön jälkeen äreältä ei-todellakaan-aamuihmiseltä!
Välillä tuntuu, etten oikein tajua mihin olen lusikkaani iskemässä (vertauskuvallinen natto) ja epäilen, että jokin sokea vaisto ohjasi minut läpi hakuvaiheen kaikkine kiemuroineen antamatta epäilyksen ja pelon tehdä pesää mielen etuvarustuksille; jossain pimeässä nurkassahan ne aina joka tapauksessa väijyvät. Muistan nimittäin vielä lukioaikana ajatelleeni, että minusta ei olisi arkana vieraiden kielten käyttäjänä ja sosiaalisilta taidoiltani sangen rajoittuneena vaihtoon lähtijäksi. Ei minusta vieläkään niin spontaania ja energistä saa kuin mitä suurin osa vaihtareista yleensä tuntuu olevan edes rajulla lääkinnällä, mutta sen verran vuosien varrella on kokemuksena kertynyt ja ilmeistä kasvua tapahtunut, että uskallan omalla tavallani tarttua tulevaan haasteisiin. Armeijan pakkososilisaatio ja opettajaopintojen luonne ovat toimineet hyvinä kasvun katalysaattoreina kaiken muun elämän suuntaa vääntävien tolskailujen ohella. Olen kenties henkisesti vahvempi kuin kuvittelenkaan, mutta silti melkein tekisi mieli väittää, että jos minä selviän tulevasta pahemmitta vammoitta, pystyy siihen kuka tahansa.
Se riittäköön pohjamutien ruoppaamisesta. Nyt kun opintotukihakemus yllättävän vähäisine liitteineen on palautettu, odotellaan kelan myönteistä päätöstä ja suunnataan huomio viisumin hommaamiseen. Kevyttä verryttelyä sitä byrokratista ryöpyttelyä varten mitä Japanissa on tiedossa ensimmäisten viikkojen aikana: muukalais-statuksen kirjauttaminen, pankkitilin avaaminen ja vakuutuksen hommaaminen niistä suurimpina, mutta allekirjoitusta ja henkilötietoja saa todennäköisesti olla laittamassa useampaan lappuseen kuin välittäisi. Viisumiprosessi menee onneksi pitkänmatkalaisille nopeamman kaavan mukaan, jolloin dokumentit saa viimeistään seuraavana päivänä suurlähetystöstä ulos. Harmi vain, että paikan päälle täytyy raahautua ihan henkilökohtaisesti naamaansa näyttämään. Sehän tarkoittaa tietysti pakollista käyntiä Hellsingissä, jonka olosuhteiden niin salliessa jättäisi mieluusti väliin. Noh, eiköhän sitä aina yhdestä päivästä selviä, etenkin jos natiivien kanssa ei tarvitse hirveästi olla tekemisissä :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti