TOKIO
Sunnuntai 17. helmikuuta
Hyvin nukutun yön jälkeen olo oli aamulla mukavan pirtsakka, mutta reilun tunnin verran kestävä ja tuhatkunta jeniä maksava junamatka Naritan kansainväliselle lentokentälle, joka sijaitsee tuskaisen kaukana Tokion ydinalueesta, ei mitenkään hirveästi innostanut. Aluksi ajattelin jättää lähtemättä ja opastaa vanhemmat perille puhelinneuvonnalla. Kiertelin Uenon alueella ja odottelin yhteydenottoa, jota ei kuitenkaan kuulunut, vaikka lennon olisi pitänyt olla jo saapunut. Parempi lähteä katsomaan, että asemalla on kaikki kunnossa vaikka saapuisinkin hivenen myöhässä paikalle, junassa saa kuitenkin mangaa lueskellen paremmin ajan kulumaan kuin yksinään kauppoja kierrellen.
Lopulta olin paikalla sattuman kaupasta liiankin aikaisin. Saapuvien lentojen terminaaliin saapuessani näyttötaulu ilmoitti koneen olevan saapumassa muutaman minuutin kuluttua reilusta myöhästymisestä johtuen. Kone laskeutui vielä tästä noin vartin päästä, ja kun siihen lisää vielä maahansaapumismuodollisuudet typerän tiukkoine uusine turvatarkastuksineen eli noin puolen tunnin verran, osui ajoitukseni itseasiassa sangen hyvin nappiin. Alkuperäistä aikataulua seuratessani olisin joutunut odottamaan asemalla tyhjän panttia useamman tunnin. Ehkäpä tämä oli jonkinlainen korvaus edellisen päivän koettelemuksista.
Iloinen jälleennäkeminen. Viiden kuukauden jälkeen vanhempien näkeminen tuntui hivenen oudolta, mutta hyvin nopeaa tuntui taas siltä niinkuin ei erossa oltaisi oltukaan. JR Rail Pass:it saatiin vaihdetuiksi ja juna kohti hotellin sijaintia Uenoon löydettiin vaivatta. Tokiossa sää oli Suomen alkukevään oloinen; päivällä sen verran lämmintä, että auringossa tarkeni ilman takkiakin, mutta illalla suhteellisen viileää. Aseman turisti-infosta löytyi kätevästi kartalla varustettu opaslappunen hotellille, jonka osoite oli jäänyt kaikilta erinäisistä sposti tulosteista huolimatta ottamatta mukaan...kartta oli jokseenkin kelvollinen, vaikka jättikin hivenen arvailujen varaan siitä mitä katua milloinkin paperille piirretyillä viivoilla tarkoitettiin. Hotelli löytyi lopulta paikalta, jossa sen ei heti olettanut olevan eikä tien toisella puolella ollut sairaalaa niinkuin tiedot antoivat olettaa. Perille päästiin ja hyvä niin, laskun maksamisen jälkeen päästiinkin tutustumaan huoneisiin, jotka olivat halpaan hintaansa nähden suhteellisen laadukkaat.
Ihmetystä aiheutti hieman se, että vanhempien baarikaappi oli pienen virvokemäärän sijasta tyhjillään toisin kuin omassa huoneessani. Henkilökunta ei oikein ymmärtäny ongelmaa kysyleistä huolimatta ja niinpä jääkaappi sai sitten palvella siivosti omien eväiden säilytyspaikkana. Ensimmäisen päivän aikana ei lentoväsymyksen ja alkuhässäköiden vuoksi tehty mitään kovin erikoista. Lähellä sijainneen tavaratalon yläkerroksen, joissa on vakiona ravitsemusliikkeitä, perheravintolassa syömässä päivällistä. Ihan tarkkaan en muista mitä vahakuvien pällistelyn jälkeen ruokalistalta päätimme tilata, mutta riisiä, leivitettyjä katkarapuja ja nuudeleita pöytään tuotiin. Pitkin reissua vanhemmat moittivat minua siitä, että valitsin itselleni aika parhaimman annoksen ja suosittelin heille jotain huonompaa, vaikkei siitä tietenkään ollut kysymys eivätkä he varsinaisesti missään vaiheessa hirveän tyytymättömiä ruoan makuun yms. olleetkaan. Loppureissusta he kuitenkin lähes poikkeuksetta halusivat tilata aina samat annokset mitä itsekin otin. Kaippa sitä viiden kuukauden aikana on jonkinlaista pätevyyttä paikallisen ruoan makutuomarina kerennyt karttumaan, joskin japanilainen keittiö on niin loputtoman monimuotoinen ja lokaalien erikoisuuksien värittämä, että monesti joutuu aterian sisällöstä esittämään vain epämääräisiä arveluja. Erityisruokavalion omaavat saavat täällä olla aika tarkkoina.
Illan päätteeksi käytiin testaamassa myös hotellin kylpytilat, joita mainostettiin mm. saunalla ja ulkoaltaalla. Sauna oli suomalaista alkuperää, mutta tyypilliseen tyyliin kiuas ei kuitenkaan kestänyt sielläkään veden heittämistä, mikä jaksaa aina ihmetyttää. Syytä en ole jaksanut koskaan kaivaa esille, joku fiksumpi voi viitsiessään valistaa tietämätöntä. Itse kylpy oli suhteellisen miellyttävä, parvekkeelle kyhätty kiviallas, joka tosin oli päästetty vaarallisen kuumaksi jättämällä hana auki liian suurelle. Hetken kylmän veden valuttamisen jälkeen lämpötila kuitenkin muuttui juuri parahultaiseksi lihanlämmitykselle :P
Maanantai 18. helmikuuta
Ensimmäinen muuhun kuin pelkästään matkaamiseen ja majoituspaikkaan kotiutumiseen käytetty päivä lähti käyntiin aamupalalla hotellin yhdeydessä olleessa japanilaistyylisessä ravintolassa, jonka aamupalaan kuuluin runsaasti paikallisia elementtejä ja suhteellisen vähän syötävää länsimaiseen makuun tottuneille. Japanilaistyylinen aamupala oli myös itselle täysin uusi tuttavuus, asuntolalla ei aamuisin tule yleensä syötyä kovin kummoisesti eikä yleensä mitään leipää, jugurttia tai kananmunaa kummoisempaa. Hyvää misokeittoa tulee tosin tehtyä aina silloin tällöin ja sitä olikin tarjolla myös hotel Edoyan valikoimissa. Riisiä ja sen päälle laitettavia suolaisia lisukkeita, makeaa munakasta ja kylmää paistettua kalaa pisteltiin ääntä kohti. Täytyy tunnustaa, että aamulla japanilainen menu ei oikein tahdo maistua, vaikka muuten sen antimet kyllä aina toimivatkin. Vaikkei mikään sen ylin ystävä olekaan, niin kyllä puuro on silti aamulla turhan tukevahkoa riisiä houkuttelevampi vaihtoehto.
Viihtyisän ja korkeita pöytiä ja tuoleja lukuunottamatta hyvin japanilaisen ruokailutilan ikkunoiden takana pöyriskeli joka päivä kulkukissa, jonka ruokkimisesta varoiteltiin kyltein. Omaa Wiki-chania ikävöivälle hivenen rähjäisen katukatinkin näkeminen toi hyvää mieltä päivän käynnistykselle. Suurin osa blogin lukijoista lienee sitä mieltä, että töiden ottaminen mukaan lomareissulle on äärimmäisen huono idea, asia jota tuli välttää viimeiseen saakka. Näin langattoman viestinnän ja kannattavien tietokoneiden aikakaudella työt kuitenkin seuraavat sitkeästi mukana niitä, joilla ei ole syystä tai toisesta mahdollisuutta irrottautua niistä edes omia fyysisiä ja psyykkisiä akkuja ladatakseen. Kännykkä on monessa tapauksessa ihan hyödyllinen kapistus, mutta paljon hehkutettu aina tavoitettavissa oleminen kääntyy helposti negatiiviseksi asiaksi. Vaikka itse puhelinta liki joka paikkaan mukana roudaankin en suo numeroni tietäville ihmisille mitään erityisoikeutta silti saada minua kiinni milloin huvittaa eikä vastaamattomuus anna automaattisesti syytä vetää soijapapuja sieraimista sisään.
Tämä pienenä alustuksena sille, että ensimmäisen puoliskon päivästä kiertelin äitini kanssa kahdestaan Tokion nähtävyyksiä katselemassa ja hämmentävän metroverkon salaisuuksia selvittelemässä. Isä kantoi itsensä liian tärkeäksi ja korvaamattomaksi tekemisen hedelmiä ja jäi hotellihuoneeseen pidennetyille aamu-unille ja kirjoittamaan koneella työjuttuja. Tässä vaiheessa hitaampikin tajunnee, että moinen on omiaan aiheuttamaan pientä eripuraa matkaseurueen sisällä. Varsinkin, kun tämä ei jäänyt ainoaksi kerraksi.
Antamatta tämän kuitenkaan pilata sen kummemin reissua - kysehän on lopulta henkilökohtaisesta valinnasta, jota kunnioittakaammekoon - suuntasimme matkan kohti keisarillisen palatsialueen puistoa, joka oli keltaisene ruohoineen ja loputtomine mäntyineen vaikuttava, joskin hieman vaisu näky. Hivenen keväisepänä päivänä alue olisi ollut todennäköisesti huomattavasti kauniimpi. Itse palatsiin pääsee vain kahtena päivänä vuodesta, joista kumpikaan ei-niinkään-yllättäen sattunut tuolle päivälle.
Alue oli nopeasti nähty ja kuvattu, jonka jälkeen siirryimme kohti Yasukuni-jinjaa (pyhättö), tuota Japanin modernilla ajalla käymien sotien kaatuneiden isänmaata palvelleiden sielut on säilötty. Sen jälkeen kun tähän joukkoon päätettiin lisätä Tokion sotaoikeudenkäynneissä tuomitut A-luokan sotarikolliset, puhumattakaan lukemattomista B- ja C-luoka tapauksista, ovat Japanin poliitikkojen vierailut sodan päättymisen muistopäivänä (15. elokuuta) herättäneet polemiikkia maan sisällä ja ulkopoliittisia ongelmia Kiinan ja Etelä- Korean kanssa, joilla molemmilla on varsin katkeria muistoja japanilaisten miehitystoimista. Tätä taustaa vasten olettaisi paikan olevan jotenkin poikkeuksellinen, mutta pohjimmiltaan se on kuitenkin hyvin perinteinen shinto-pyhättö, josta löytyvät samat käsien- ja suunhuuhtomispaikat, juoma-automaatit ja kojut kuin muistakin vastaavista. Tietysti se on iso ja tunnettu sekä pitää sisällään mm. muistopatsaita eri sotaa auttaneille ja sen seurauksista kärsineille ryhmille, joista mainittakoon vaikka hevoset ja kirjekyyhkyt.
Alueen sisällä sijaitsi myös Japanin sotahistorian museo, joka tuli kierrettyä lävitse. Paljon mielenkiintoista esineistöä, maan surullisen julmaa historiaa ja arkojen kohtien peittelyä (Nankingin tapahtumia sivuttiin vain muutamalla maininnalla) sekä paljon todisteita siitä miten järjettömiä keksintöjä japanilaiset saivat aikaan miettiessään epätoivoisia viimeisiä puolustuskeinoja ylivoimaisen vihollisen vyöryessä kohti emämaata (kamikazet, ihmistorpedot jne.). Gift-shopista oli ihan pakko ostaa ”Varma voitto” - tekstillä ja hinomarulla (Japanin lipulla) varustettu otsanauha.
Tokyo Budokanin, yksi olympia-areenoista, likellä nautittiin kahvit ja sämpylät. Kiersimme läpi Kitanomaru puiston, sää oli hyvin suosiollinen. Jo aiemmin keisarillisen palatsin lähellä näkyi useampi romujensa luona nukkuva koditon, joihin törmättiin myös rakennetun alueen liepeillä. Luulimme aluksi epämääräisiä pahvilaatikko ja muovikasoja joltain unohtuneiksi roskiksi (ihan niinkuin jotain sellaista japanista löytyisi), mutta kun näimme alta pilkottavan kenkäpareja ja makuupusseja oli selvä, että myös nämä tilapäismajoitukset kuuluivat Japanin huono-osaisille. Tämä siis aivan ydinkeskustassa, mikähän lienee tilanne vähän syrjemmillä alueilla? Uenon puisto ainakin toimii öisin hyvin monen irtolaisen nukkumapaikkana, väittää Lonely Planet. Uskottakoon, kun itse ei raaskinut lähteä tarkistamaan.
Uenoon löysi myös iltapäivän puolella töistä irrottautumaan päässyt isä. Paremman suunnitelman puutteessa päätimme lähteä katsastamaan Shibuyan ihmisvilinää, joka ei pettänyt odotuksia. Muurahaispesän tavoin kuhiseven pääristeyksen ihmisvilinässä kulkeminen oli aika mieleenpainuva kokemus, osin jo siitäkin syystä, että paikalla tuntui olevan ainoastaan alle 30-vuotiaita ja suhteellisen kauniin oloisia ihmisiä. Nähtävästä ei siis ollut pulaa. Pakolliset kuvat Japanin tunnetuimmalla tapaamispaikalla Hachikon patsaan edessä piti tietysti myös ottaa. Päivällistarpeita tyydyttämään löytyi leppoisa nuudeleita tarjoava pikakuppila ja kahvittelupaikkaankin eksyttiin pienen hortoilun jälkeen. Tyypilliseen tapaan aina kun etsii kahviloita löytää vain ravintoloita ja toisinpäin. Universumin kieroa tahtoa ei käy huijaaminen :P
Tiistai 19. helmikuuta
Aamulla päästiin liikkeelle hyvissä ajoin koko porukan voimin suuntana Uenon puisto ja siellä sijaitseva Tokyo National Museum, jossa olisi käyty jo edellisenä päivänä ellei se jostain ihmeellisestä syystä olisi suljettuna joka maanantai. Täällä sunnuntai ei ole samalla tavalla automaattinen vapaa-päivä liikkeiden pitäjille ja vastaaville, vaan se voi olla mikä tahansa satunnainen viikonpäivä. Matkaajan on siis syytä tarkistaa aukioloajat etukäteen, mikäli jossain paikassa ihan välttämättä täytyy päästä vierailemaan.
Matkalla hotellilta puistolle kiersimme läheisen pyhätön kautta, jossa oli menossa jonkin sortin luumunkukkien festivaali kojuineen ja televisioonkin päässeine taiko-rumpu-esityksineen. Ilma oli hivenen aiempia päiviä koleampi, joten automaattien kuumat juomat kävivät hyvin kaupan. Uenon puisto taitaa olla palatsin puistoalueen jälkeen Tokion suurin ja ehdottomasti kaikkein eniten nähtävää ja koettavaa tarjoava museoineen, eläinpuistoineen sun muineen. Taitaapa yksi Tokion arvostetun yliopiston rakennuksistakin sijaita ihan sen liepeillä. Kaiken kaikkiaan hyvin nätti alue, joka houkuttelee hyvillä säillä paikalle paljon ihmisiä ja erilaisia esiintyjiä. Tuona päivänä paikalla oli mm. nuorten tyttöjen muodostama puhallin-jazz pumppu ja erittäin taitava ja viihdyttävä jonglööraaja. Lähteen luona oli myös kameraryhmä, joka kuvasi mitä ilmeisemmin jonkun saippuasarjan dramaattista erokohtausta. Lienee suurkaupungin arkea, mutta korvesta tulleena kuvausryhmän näkemisessä on aina jotain erikoista.
Museokierros oli jaloille raskasta puuhaa eikä näin jälkeenpäin juurikaan harmita, että jätimme suosiolla muutaman rakennuksen tarjonnan katsomatta. Ensimmäinen osio tarjosi läpileikkausta Aasian maiden historiaan erilaisten arkeologisten ja taiteellisten jäännösten muodossa. Muumioita, buddha-patsaista eri alueilta ja aikakausilta, arkiesineitä ja muuta tyypillistä. Kivaa, mutta henkilökohtaisesti olin enemmän kiinnostunut itse päärakennuksen annista, joka keskittyi Japanin taiteen historiaan. Suuren pettymyksen aiheutti kuitenkin se, että kansallisaarteita esittelevässä tilassa oli rotaatiovuorossa vain tunkkaisen vanhoja buddhalaisia sutrakääröjä. Mielumin olisin nähnyt alkuperäisiä emakimonoja l. kuvakääröjä, joiden replikoita onneksi löytyi lahjatavarapuolelta muun kivan ohella, tai vaikuttavia liukumaalauksia genren mestareilta. Neljän euron suuruisen pääsymaksun arvoinen visiitti silti kaikesta huolimatta.
Tiistaita voisi melkein sanoa reissun kulinaari-tai herkuttelupäiväksi, sillä iltapäivällä nautittiin kiinalaishenkistä shabu-shabua. Vanhemmat olivat ymmärrettävästä syystä hivenen epäluuloisia kun pöytään tuotiin keittolevy kahta lientä sisältäneellä kattilalla varustettuna ja raa’at ainekset lautasella. Itse tiesin kyllä mitä odottaa, monissa izakayoissa kun tuodaan pata-annokset pöytään kiehumaan, mutta varsinaisesta kokkaamisesta ei aiempaa kokemusta ollut. Periaatehan tosin on aika idioottivarma: isketään vain ainekset haluttiin liemeen ja paistetaan kypsäksi...se kuinka pitkään suikaloitua lihaa, katkarapuja, sieniä ja kasviksia kannattaa kypsyttää onkin ihan toinen juttu. Lievästä vaivalloisuudesta huolimatta ateria oli erittäin maukas. Hivenen sotkuisaakin touhu oli ja roiskesuojaksi annettu ruokaessu tuli todella tarpeeseen ^o^
Toinen herkkuhetki oli myöhemmin illalla, jolloin pääsimme nauttimaan syvän japanilaista herkullisen maun ja viimeisen päälle mietityn tarjoilun visuaalisen annin harmonista kokonaisuutta natiivin johdolla. Isän siskon mies oli sattumosin samaan aikaan Japanissa työreissulla ja sen verran joutilas, että kerkesi japanilaisen kollegansa kanssa lähteä istumaan iltaa. Onneksemme kyseinen japanilainen omasi hyvää silmää ruokapaikkojen suhteen ja totesi kuin ohimennen ettei tykkää syödä halvoissa paikoissa. Mikäpä siinä, niihin minun oma ”ammattitaitonikin” riittääkin mainiosti. Nautitussa menukokonaisuudessa oli kaikkea sashimista tempuraan unohtamatta siroja alkupaloja ja juuri sopivan kokoista pientä jäätelöannosta; juomaksi tietysti lämmintä sakea ja olutta. Miellyttävä ilta, josta suurimmat kiitokset illan asiantuntijalle, jonka nimen olen tässä välissä kerennyt jo sangen nolosti unohtamaan ’: o
Keskiviikko 20. helmikuuta
Kolme yötä Tokiossa takana, ylimääräiset kammat, saippuat ja muut näpistettynä ja suunta kohti Kiotoa. Työnarkomaani tarvi viimeisen fiksinsä ennen matkantekoa, joten kävin vielä tutustumassa Akihabaran sähkökaupungin tarjontaan äidin enemmän tai vähemmän roikkuessa mukana. Ilman visiittiä elektroniikkafriikkien, manga-nörttien ja muiden otakujen paratiisiin olisin tuskin voinut lähteä Tokiosta alkuunkaan. Kaltaiselleni japanin pop-kulttuuri-intoilijalle visiitit monikerroksisiin liikkeisiin olivat ihan must eikä eri gift shoppien tavoin tälläkään kertaan säästytty reissukassaan kajoamiselta. Alueella olisi varmaan viihtynyt vaikka koko päivän tai pidempäänkin, mutta aikaa ei ollut rajattomasti ja halusimme vielä käydä tsekkaamassa maisemat Tokyo Towerin näköalatasolta. Betoniviidakkoa kerrakseen :)
Hyvin nukutun yön jälkeen olo oli aamulla mukavan pirtsakka, mutta reilun tunnin verran kestävä ja tuhatkunta jeniä maksava junamatka Naritan kansainväliselle lentokentälle, joka sijaitsee tuskaisen kaukana Tokion ydinalueesta, ei mitenkään hirveästi innostanut. Aluksi ajattelin jättää lähtemättä ja opastaa vanhemmat perille puhelinneuvonnalla. Kiertelin Uenon alueella ja odottelin yhteydenottoa, jota ei kuitenkaan kuulunut, vaikka lennon olisi pitänyt olla jo saapunut. Parempi lähteä katsomaan, että asemalla on kaikki kunnossa vaikka saapuisinkin hivenen myöhässä paikalle, junassa saa kuitenkin mangaa lueskellen paremmin ajan kulumaan kuin yksinään kauppoja kierrellen.
Lopulta olin paikalla sattuman kaupasta liiankin aikaisin. Saapuvien lentojen terminaaliin saapuessani näyttötaulu ilmoitti koneen olevan saapumassa muutaman minuutin kuluttua reilusta myöhästymisestä johtuen. Kone laskeutui vielä tästä noin vartin päästä, ja kun siihen lisää vielä maahansaapumismuodollisuudet typerän tiukkoine uusine turvatarkastuksineen eli noin puolen tunnin verran, osui ajoitukseni itseasiassa sangen hyvin nappiin. Alkuperäistä aikataulua seuratessani olisin joutunut odottamaan asemalla tyhjän panttia useamman tunnin. Ehkäpä tämä oli jonkinlainen korvaus edellisen päivän koettelemuksista.
Iloinen jälleennäkeminen. Viiden kuukauden jälkeen vanhempien näkeminen tuntui hivenen oudolta, mutta hyvin nopeaa tuntui taas siltä niinkuin ei erossa oltaisi oltukaan. JR Rail Pass:it saatiin vaihdetuiksi ja juna kohti hotellin sijaintia Uenoon löydettiin vaivatta. Tokiossa sää oli Suomen alkukevään oloinen; päivällä sen verran lämmintä, että auringossa tarkeni ilman takkiakin, mutta illalla suhteellisen viileää. Aseman turisti-infosta löytyi kätevästi kartalla varustettu opaslappunen hotellille, jonka osoite oli jäänyt kaikilta erinäisistä sposti tulosteista huolimatta ottamatta mukaan...kartta oli jokseenkin kelvollinen, vaikka jättikin hivenen arvailujen varaan siitä mitä katua milloinkin paperille piirretyillä viivoilla tarkoitettiin. Hotelli löytyi lopulta paikalta, jossa sen ei heti olettanut olevan eikä tien toisella puolella ollut sairaalaa niinkuin tiedot antoivat olettaa. Perille päästiin ja hyvä niin, laskun maksamisen jälkeen päästiinkin tutustumaan huoneisiin, jotka olivat halpaan hintaansa nähden suhteellisen laadukkaat.
Ihmetystä aiheutti hieman se, että vanhempien baarikaappi oli pienen virvokemäärän sijasta tyhjillään toisin kuin omassa huoneessani. Henkilökunta ei oikein ymmärtäny ongelmaa kysyleistä huolimatta ja niinpä jääkaappi sai sitten palvella siivosti omien eväiden säilytyspaikkana. Ensimmäisen päivän aikana ei lentoväsymyksen ja alkuhässäköiden vuoksi tehty mitään kovin erikoista. Lähellä sijainneen tavaratalon yläkerroksen, joissa on vakiona ravitsemusliikkeitä, perheravintolassa syömässä päivällistä. Ihan tarkkaan en muista mitä vahakuvien pällistelyn jälkeen ruokalistalta päätimme tilata, mutta riisiä, leivitettyjä katkarapuja ja nuudeleita pöytään tuotiin. Pitkin reissua vanhemmat moittivat minua siitä, että valitsin itselleni aika parhaimman annoksen ja suosittelin heille jotain huonompaa, vaikkei siitä tietenkään ollut kysymys eivätkä he varsinaisesti missään vaiheessa hirveän tyytymättömiä ruoan makuun yms. olleetkaan. Loppureissusta he kuitenkin lähes poikkeuksetta halusivat tilata aina samat annokset mitä itsekin otin. Kaippa sitä viiden kuukauden aikana on jonkinlaista pätevyyttä paikallisen ruoan makutuomarina kerennyt karttumaan, joskin japanilainen keittiö on niin loputtoman monimuotoinen ja lokaalien erikoisuuksien värittämä, että monesti joutuu aterian sisällöstä esittämään vain epämääräisiä arveluja. Erityisruokavalion omaavat saavat täällä olla aika tarkkoina.
Illan päätteeksi käytiin testaamassa myös hotellin kylpytilat, joita mainostettiin mm. saunalla ja ulkoaltaalla. Sauna oli suomalaista alkuperää, mutta tyypilliseen tyyliin kiuas ei kuitenkaan kestänyt sielläkään veden heittämistä, mikä jaksaa aina ihmetyttää. Syytä en ole jaksanut koskaan kaivaa esille, joku fiksumpi voi viitsiessään valistaa tietämätöntä. Itse kylpy oli suhteellisen miellyttävä, parvekkeelle kyhätty kiviallas, joka tosin oli päästetty vaarallisen kuumaksi jättämällä hana auki liian suurelle. Hetken kylmän veden valuttamisen jälkeen lämpötila kuitenkin muuttui juuri parahultaiseksi lihanlämmitykselle :P
Maanantai 18. helmikuuta
Ensimmäinen muuhun kuin pelkästään matkaamiseen ja majoituspaikkaan kotiutumiseen käytetty päivä lähti käyntiin aamupalalla hotellin yhdeydessä olleessa japanilaistyylisessä ravintolassa, jonka aamupalaan kuuluin runsaasti paikallisia elementtejä ja suhteellisen vähän syötävää länsimaiseen makuun tottuneille. Japanilaistyylinen aamupala oli myös itselle täysin uusi tuttavuus, asuntolalla ei aamuisin tule yleensä syötyä kovin kummoisesti eikä yleensä mitään leipää, jugurttia tai kananmunaa kummoisempaa. Hyvää misokeittoa tulee tosin tehtyä aina silloin tällöin ja sitä olikin tarjolla myös hotel Edoyan valikoimissa. Riisiä ja sen päälle laitettavia suolaisia lisukkeita, makeaa munakasta ja kylmää paistettua kalaa pisteltiin ääntä kohti. Täytyy tunnustaa, että aamulla japanilainen menu ei oikein tahdo maistua, vaikka muuten sen antimet kyllä aina toimivatkin. Vaikkei mikään sen ylin ystävä olekaan, niin kyllä puuro on silti aamulla turhan tukevahkoa riisiä houkuttelevampi vaihtoehto.
Viihtyisän ja korkeita pöytiä ja tuoleja lukuunottamatta hyvin japanilaisen ruokailutilan ikkunoiden takana pöyriskeli joka päivä kulkukissa, jonka ruokkimisesta varoiteltiin kyltein. Omaa Wiki-chania ikävöivälle hivenen rähjäisen katukatinkin näkeminen toi hyvää mieltä päivän käynnistykselle. Suurin osa blogin lukijoista lienee sitä mieltä, että töiden ottaminen mukaan lomareissulle on äärimmäisen huono idea, asia jota tuli välttää viimeiseen saakka. Näin langattoman viestinnän ja kannattavien tietokoneiden aikakaudella työt kuitenkin seuraavat sitkeästi mukana niitä, joilla ei ole syystä tai toisesta mahdollisuutta irrottautua niistä edes omia fyysisiä ja psyykkisiä akkuja ladatakseen. Kännykkä on monessa tapauksessa ihan hyödyllinen kapistus, mutta paljon hehkutettu aina tavoitettavissa oleminen kääntyy helposti negatiiviseksi asiaksi. Vaikka itse puhelinta liki joka paikkaan mukana roudaankin en suo numeroni tietäville ihmisille mitään erityisoikeutta silti saada minua kiinni milloin huvittaa eikä vastaamattomuus anna automaattisesti syytä vetää soijapapuja sieraimista sisään.
Tämä pienenä alustuksena sille, että ensimmäisen puoliskon päivästä kiertelin äitini kanssa kahdestaan Tokion nähtävyyksiä katselemassa ja hämmentävän metroverkon salaisuuksia selvittelemässä. Isä kantoi itsensä liian tärkeäksi ja korvaamattomaksi tekemisen hedelmiä ja jäi hotellihuoneeseen pidennetyille aamu-unille ja kirjoittamaan koneella työjuttuja. Tässä vaiheessa hitaampikin tajunnee, että moinen on omiaan aiheuttamaan pientä eripuraa matkaseurueen sisällä. Varsinkin, kun tämä ei jäänyt ainoaksi kerraksi.
Antamatta tämän kuitenkaan pilata sen kummemin reissua - kysehän on lopulta henkilökohtaisesta valinnasta, jota kunnioittakaammekoon - suuntasimme matkan kohti keisarillisen palatsialueen puistoa, joka oli keltaisene ruohoineen ja loputtomine mäntyineen vaikuttava, joskin hieman vaisu näky. Hivenen keväisepänä päivänä alue olisi ollut todennäköisesti huomattavasti kauniimpi. Itse palatsiin pääsee vain kahtena päivänä vuodesta, joista kumpikaan ei-niinkään-yllättäen sattunut tuolle päivälle.
Alue oli nopeasti nähty ja kuvattu, jonka jälkeen siirryimme kohti Yasukuni-jinjaa (pyhättö), tuota Japanin modernilla ajalla käymien sotien kaatuneiden isänmaata palvelleiden sielut on säilötty. Sen jälkeen kun tähän joukkoon päätettiin lisätä Tokion sotaoikeudenkäynneissä tuomitut A-luokan sotarikolliset, puhumattakaan lukemattomista B- ja C-luoka tapauksista, ovat Japanin poliitikkojen vierailut sodan päättymisen muistopäivänä (15. elokuuta) herättäneet polemiikkia maan sisällä ja ulkopoliittisia ongelmia Kiinan ja Etelä- Korean kanssa, joilla molemmilla on varsin katkeria muistoja japanilaisten miehitystoimista. Tätä taustaa vasten olettaisi paikan olevan jotenkin poikkeuksellinen, mutta pohjimmiltaan se on kuitenkin hyvin perinteinen shinto-pyhättö, josta löytyvät samat käsien- ja suunhuuhtomispaikat, juoma-automaatit ja kojut kuin muistakin vastaavista. Tietysti se on iso ja tunnettu sekä pitää sisällään mm. muistopatsaita eri sotaa auttaneille ja sen seurauksista kärsineille ryhmille, joista mainittakoon vaikka hevoset ja kirjekyyhkyt.
Alueen sisällä sijaitsi myös Japanin sotahistorian museo, joka tuli kierrettyä lävitse. Paljon mielenkiintoista esineistöä, maan surullisen julmaa historiaa ja arkojen kohtien peittelyä (Nankingin tapahtumia sivuttiin vain muutamalla maininnalla) sekä paljon todisteita siitä miten järjettömiä keksintöjä japanilaiset saivat aikaan miettiessään epätoivoisia viimeisiä puolustuskeinoja ylivoimaisen vihollisen vyöryessä kohti emämaata (kamikazet, ihmistorpedot jne.). Gift-shopista oli ihan pakko ostaa ”Varma voitto” - tekstillä ja hinomarulla (Japanin lipulla) varustettu otsanauha.
Tokyo Budokanin, yksi olympia-areenoista, likellä nautittiin kahvit ja sämpylät. Kiersimme läpi Kitanomaru puiston, sää oli hyvin suosiollinen. Jo aiemmin keisarillisen palatsin lähellä näkyi useampi romujensa luona nukkuva koditon, joihin törmättiin myös rakennetun alueen liepeillä. Luulimme aluksi epämääräisiä pahvilaatikko ja muovikasoja joltain unohtuneiksi roskiksi (ihan niinkuin jotain sellaista japanista löytyisi), mutta kun näimme alta pilkottavan kenkäpareja ja makuupusseja oli selvä, että myös nämä tilapäismajoitukset kuuluivat Japanin huono-osaisille. Tämä siis aivan ydinkeskustassa, mikähän lienee tilanne vähän syrjemmillä alueilla? Uenon puisto ainakin toimii öisin hyvin monen irtolaisen nukkumapaikkana, väittää Lonely Planet. Uskottakoon, kun itse ei raaskinut lähteä tarkistamaan.
Uenoon löysi myös iltapäivän puolella töistä irrottautumaan päässyt isä. Paremman suunnitelman puutteessa päätimme lähteä katsastamaan Shibuyan ihmisvilinää, joka ei pettänyt odotuksia. Muurahaispesän tavoin kuhiseven pääristeyksen ihmisvilinässä kulkeminen oli aika mieleenpainuva kokemus, osin jo siitäkin syystä, että paikalla tuntui olevan ainoastaan alle 30-vuotiaita ja suhteellisen kauniin oloisia ihmisiä. Nähtävästä ei siis ollut pulaa. Pakolliset kuvat Japanin tunnetuimmalla tapaamispaikalla Hachikon patsaan edessä piti tietysti myös ottaa. Päivällistarpeita tyydyttämään löytyi leppoisa nuudeleita tarjoava pikakuppila ja kahvittelupaikkaankin eksyttiin pienen hortoilun jälkeen. Tyypilliseen tapaan aina kun etsii kahviloita löytää vain ravintoloita ja toisinpäin. Universumin kieroa tahtoa ei käy huijaaminen :P
Tiistai 19. helmikuuta
Aamulla päästiin liikkeelle hyvissä ajoin koko porukan voimin suuntana Uenon puisto ja siellä sijaitseva Tokyo National Museum, jossa olisi käyty jo edellisenä päivänä ellei se jostain ihmeellisestä syystä olisi suljettuna joka maanantai. Täällä sunnuntai ei ole samalla tavalla automaattinen vapaa-päivä liikkeiden pitäjille ja vastaaville, vaan se voi olla mikä tahansa satunnainen viikonpäivä. Matkaajan on siis syytä tarkistaa aukioloajat etukäteen, mikäli jossain paikassa ihan välttämättä täytyy päästä vierailemaan.
Matkalla hotellilta puistolle kiersimme läheisen pyhätön kautta, jossa oli menossa jonkin sortin luumunkukkien festivaali kojuineen ja televisioonkin päässeine taiko-rumpu-esityksineen. Ilma oli hivenen aiempia päiviä koleampi, joten automaattien kuumat juomat kävivät hyvin kaupan. Uenon puisto taitaa olla palatsin puistoalueen jälkeen Tokion suurin ja ehdottomasti kaikkein eniten nähtävää ja koettavaa tarjoava museoineen, eläinpuistoineen sun muineen. Taitaapa yksi Tokion arvostetun yliopiston rakennuksistakin sijaita ihan sen liepeillä. Kaiken kaikkiaan hyvin nätti alue, joka houkuttelee hyvillä säillä paikalle paljon ihmisiä ja erilaisia esiintyjiä. Tuona päivänä paikalla oli mm. nuorten tyttöjen muodostama puhallin-jazz pumppu ja erittäin taitava ja viihdyttävä jonglööraaja. Lähteen luona oli myös kameraryhmä, joka kuvasi mitä ilmeisemmin jonkun saippuasarjan dramaattista erokohtausta. Lienee suurkaupungin arkea, mutta korvesta tulleena kuvausryhmän näkemisessä on aina jotain erikoista.
Museokierros oli jaloille raskasta puuhaa eikä näin jälkeenpäin juurikaan harmita, että jätimme suosiolla muutaman rakennuksen tarjonnan katsomatta. Ensimmäinen osio tarjosi läpileikkausta Aasian maiden historiaan erilaisten arkeologisten ja taiteellisten jäännösten muodossa. Muumioita, buddha-patsaista eri alueilta ja aikakausilta, arkiesineitä ja muuta tyypillistä. Kivaa, mutta henkilökohtaisesti olin enemmän kiinnostunut itse päärakennuksen annista, joka keskittyi Japanin taiteen historiaan. Suuren pettymyksen aiheutti kuitenkin se, että kansallisaarteita esittelevässä tilassa oli rotaatiovuorossa vain tunkkaisen vanhoja buddhalaisia sutrakääröjä. Mielumin olisin nähnyt alkuperäisiä emakimonoja l. kuvakääröjä, joiden replikoita onneksi löytyi lahjatavarapuolelta muun kivan ohella, tai vaikuttavia liukumaalauksia genren mestareilta. Neljän euron suuruisen pääsymaksun arvoinen visiitti silti kaikesta huolimatta.
Tiistaita voisi melkein sanoa reissun kulinaari-tai herkuttelupäiväksi, sillä iltapäivällä nautittiin kiinalaishenkistä shabu-shabua. Vanhemmat olivat ymmärrettävästä syystä hivenen epäluuloisia kun pöytään tuotiin keittolevy kahta lientä sisältäneellä kattilalla varustettuna ja raa’at ainekset lautasella. Itse tiesin kyllä mitä odottaa, monissa izakayoissa kun tuodaan pata-annokset pöytään kiehumaan, mutta varsinaisesta kokkaamisesta ei aiempaa kokemusta ollut. Periaatehan tosin on aika idioottivarma: isketään vain ainekset haluttiin liemeen ja paistetaan kypsäksi...se kuinka pitkään suikaloitua lihaa, katkarapuja, sieniä ja kasviksia kannattaa kypsyttää onkin ihan toinen juttu. Lievästä vaivalloisuudesta huolimatta ateria oli erittäin maukas. Hivenen sotkuisaakin touhu oli ja roiskesuojaksi annettu ruokaessu tuli todella tarpeeseen ^o^
Toinen herkkuhetki oli myöhemmin illalla, jolloin pääsimme nauttimaan syvän japanilaista herkullisen maun ja viimeisen päälle mietityn tarjoilun visuaalisen annin harmonista kokonaisuutta natiivin johdolla. Isän siskon mies oli sattumosin samaan aikaan Japanissa työreissulla ja sen verran joutilas, että kerkesi japanilaisen kollegansa kanssa lähteä istumaan iltaa. Onneksemme kyseinen japanilainen omasi hyvää silmää ruokapaikkojen suhteen ja totesi kuin ohimennen ettei tykkää syödä halvoissa paikoissa. Mikäpä siinä, niihin minun oma ”ammattitaitonikin” riittääkin mainiosti. Nautitussa menukokonaisuudessa oli kaikkea sashimista tempuraan unohtamatta siroja alkupaloja ja juuri sopivan kokoista pientä jäätelöannosta; juomaksi tietysti lämmintä sakea ja olutta. Miellyttävä ilta, josta suurimmat kiitokset illan asiantuntijalle, jonka nimen olen tässä välissä kerennyt jo sangen nolosti unohtamaan ’: o
Keskiviikko 20. helmikuuta
Kolme yötä Tokiossa takana, ylimääräiset kammat, saippuat ja muut näpistettynä ja suunta kohti Kiotoa. Työnarkomaani tarvi viimeisen fiksinsä ennen matkantekoa, joten kävin vielä tutustumassa Akihabaran sähkökaupungin tarjontaan äidin enemmän tai vähemmän roikkuessa mukana. Ilman visiittiä elektroniikkafriikkien, manga-nörttien ja muiden otakujen paratiisiin olisin tuskin voinut lähteä Tokiosta alkuunkaan. Kaltaiselleni japanin pop-kulttuuri-intoilijalle visiitit monikerroksisiin liikkeisiin olivat ihan must eikä eri gift shoppien tavoin tälläkään kertaan säästytty reissukassaan kajoamiselta. Alueella olisi varmaan viihtynyt vaikka koko päivän tai pidempäänkin, mutta aikaa ei ollut rajattomasti ja halusimme vielä käydä tsekkaamassa maisemat Tokyo Towerin näköalatasolta. Betoniviidakkoa kerrakseen :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti