Kioto 京都

KIOTO

Tokion jälkeen seuraava isompi matkakohde oli itseoikeutetusti Kioto, jota voinee tituleerata yhtään liioittelematta Japanin kulttuuripääkaupungiksi. Näin mikäli haluaa kokea sitä vanhempaa ja perinteisempää Japania megalopolisten jatkuvan teknologisen ja ultramodernin sykkeen sijaan. Suhteellisen kliseinen aloitus vanhan tämän vanhan kaupungin esittelylle, mutten yhtäkkiä keksinyt mitään omaperäisempääkään kiteytystä, ja miksi pitäisikään. Vanhassa vara parempi jne. Tosin täällä se ei päde aina esimerkiksi siihen, miten vanhojen kulttuurikohteiden restaurointiin suhtaudutaan. Alkuperäisen mukaan tehty tai uusittu on parempi kuin hitaasti rappioitumaan jätetty rakennus. Tästä kaikkein paras esimerkki lienee aina kahdenkymmenen vuoden välein uudelleen rakennettava Ise-Jingu shintopyhäkkö, joka tuskin olisi nykypolvien ihailtavana jos se olisi jätetty alkuperäiseen muotoonsa. Harmillisesti monesti lännessä kasaa kiviä, jotka muistuttavat etäisesti linnaa pidetään jollain tapaa autenttisempana kuin uudelleen täyteen loistoonsa rakennettua rakennusta. Sille ei tietysti mahda mitään jos kuvat ja piirrustukset alkuperäisestä ovat kadonneet, itse rakentamiseen liittyvästä ammattitaidosta nyt puhumattakaan, mutta yrittämisen ei saisi olla kiellettyä. Oulussakin kuulemma oli joskus muinoin ihan oikea linna...

Takaisin Kiotoon, jonne saavuimme keskiviikkoiltana seitsemän maissa. Valmistelut eivät tälläkään kertaa menneet ihan nappiin, sillä ryokanin (perinteinen japanilainen majatalo tässä tapauksessa) tarkka osoite puuttui jälleen mukaan otetuista varauslapuista, eikä sen sijainnista modernilta asemalta katsottuna ollut oikein käsitystä. Kiitos langattoman viestinnän, sain kaivettua tarvittavat tiedot netistä kännykällä ja taksikuskitkin onnistuivat keskenään pähkäilemään majapaikan sijainnin osoitteen perusteella. Muilla kulkupeleillä tuskin olisimme paikkaa löytäneet ja yhtään halvemmalla tuskin olisimme päässeet. Alunperin en varannut aamupalaa, mutta check-inin yhteydessä päätimme sen kuitenkin ottaa. Tarjolla oli japanilainen ja länsimaalainen vaihtoehto; arvatkaa kahdesti kumpi useamman riisintäytteisen aamun jälkeen valittiin ^^

Paikallinen vihreä tee, jota ryokanillakin oli tarjolla, maistui enemmän lihaliemeltä kuin miltään teensukuiselta. Ei juuri makuhermoja hivellyt, mutta tuliaiseksi opettajille sitä kehtasi kuitenkin ostaa sillä oletuksella, että japanilaisten makuhermot ovat herkistyneet vastaaville ärsykkeille. Vielä en ole kuullut kommenttia yhdeltäkään...

Ryokanin puitteet olivat sangen mukavat ellei ota huomioon sitä, että viereseltä tieltä kantautui aamulla olemattomien ikkunoiden lävitse melko paljon meteliä. Futoneilla nukkumiseen alkoi parin yön jälkeen jo tottua, lämmityksen säätäminen sopivalle voimakkuudelle oli kuitenkin aina pieni ongelma. Täkit on ovat sen verran paksuja ja lämpimiä, että nukkua tarkenee hyvin ilman kuuman ilman puhallustakin, mutta aamulla huone on sitten niin viileä ettei sängystä tahtoisia viitsiä nousta ylös ollenkaan, mikä ei ole nähtävyyksien katselun kannalta kovin hyvä juttu. Aurinkoista aikaa kun on päivittäin täällä rajallinen määrä ja suurin osa turistikohteista meni kiinni neljän maissa iltapäivällä. Lämmittin hönki ja piti ääntä suoraan oman petini yläpuolella, joten olisin voinut sen puolesta hyvin olla ilmankin öisin, mutta lopultapa tuo oli aika pieni kiusa. Japanissa pitää vain tottua siihen että asuntoa/huonetta ei saa tasaisen lämpimäksi koskaan.

Torstai 21. helmikuuta

Aamupalan ja hääräämisen jälkeen liikkeelle päästiin yhdentoista kiepeillä. Kiotossa riittää tutkiskeltavaa ja ihmeteltävää innokkaimille monen viikon tarpeiksi. Temppeleitä, pyhättöjä ja linnoja on yksikertaisesti niin paljon, että vain muutaman päivän visiitillä pitää liikkumiset miettiä huolella, jotta kerkeäisi kokemaan mahdollisimman monta itseään kiinnostavaa paikkaa. Priorisointia joutui harrastamaan aika rankalta kädellä ja muutama must-see paikkakin jäi käymättä, mikä tarkoittaa tietysti vain sitä, että on hyviä syitä käydä Kiotossa uudestaankin.

Ensimmäisenä päivänä pelattiin varman päälle ja seurailtiin lonely planetin valmiiksi räätälöityä kävelyreittiä itäisellä Higashiyaman alueelle, jossa löytyy iso nippu paikan suurimpia nähtävyyksiä ja sen varrelle sattuu myös geishoistaan tunnettu Gionin huvittelualue. Viimeisen päälle tällättyjä maikoja eli harjoittelevia geishaopiskelijoita tuli reissun aikana vastaan pariinkin otteeseen, mutten tyhmyyksissäni tajunnut ottaa kuvaa muistoksi. Pelkästä näkemisestäkin voi olla ihan aiheesta tyytyväinen, sillä huonomalla tuurilla ei välttämättä näe yhtään, vaikka kuinka kovasti yrittäisi. Toisaalta kun kadulla näkee toinen toistaan söpömpiä tavallisia japanilaistyttöjä, monesti aika rajuissakin naamiomeikeissä, niin ei paria geishaa hirveästi aina edes kaipaa.

Ennen patikkamatkan alkupisteeseen eksymistä (matkallahan ei koskaan löydetä mitään...) piti tehdä mutka aseman kautta, sillä bussikartta oli ensialkuun hivenen turhan sekava, mitä pelkillä kanjeilla merkityt eivät yhtään selkiyttäneet. Sieltä käsin oikealle linjalle suunnistaminen oli huomattavasti helpompaa, sillä kuten oletettua, kaikki turistipaikkoihin menevät vuorot kulkivat sitä kautta. Samalla oli myös hyvä käydä tarkastelemassa isompaa kokonaiskuvaa kaupungista Kioto Towerista, joka sijaitsi aivan aseman kyljessä. Toisin kuin Tokiossa pystyi tornista käsin saamaan suhteellisen hyvän käsityksen siitä minkäkokoisesta kaupungista oli kyse, sillä alue rajautui itä-ja länsipuolilta vuoristoihin, joiden likellä myös suurin osa nähtävyyksistä sijaitsee.

Monen japanilaisen mielestä eräs Kioton kauneimmista buddhalaistemppeleistä eli Kiyomizu-dera oli reitin ensimmäinen etappi, jonne päästäkseen piti kavuta ylös jyrkkää pikkuputiikkien rivittämää katua. Alue oli kaikessa komeudessaan mykistävä yhdistelmä rakennettua aluetta ja ympäröivää, harkiten muokattua luontoa. Sanat eivät tee tarpeeksi oikeutta ja kuvatkin jäävät hivenen puolitiehen, mutta niitä kannattaa silti käydä lomakuvia-osiosta katsastamassa. Onnenamuletteja, infokirjasia ja muuta pientä piti tietysti ostaa kotiin vietäviksi. Pääportin (Gate of the Deva Kings) nelimetriset vartijapatsaat meinasivat jäädä huomaamatta, sillä ne oli harmillisesti piilotettu, ilmeisesti ilkivallan ehkäisemiseksi, melko läpitunkemattoman verkon taakse. Kunnon kuviakaan ei siis saanut otettua. Temppelissä kun oltiin piti japanilaisten toimien tarkkailun jälkeen testata myös buddhalaista rukousrituaalia, joka piti sisällään suitsukkeen polttamista, kellon soittamista sekä tietysti hetkeksi paikalleen hiljentymistä.

Sää oli hyvin kaunis ja lämpöinen, mikä teki ulkona vaeltelusta varsin miellyttävää. Kiyomizun jälkeen jatkettiin matkaa pitkin pieniä kauppakatuja, jotka olivat täynnä erilaisia käsityötuotteita ja turistirihkamaa myyviä liikkeitä sekä ruokapaikkoja, joista yhdessä pysähdyimme syömään okonomiyakia, jota voisi pitää tavallaan täkäläisenä pitsan vastikkeena. Annoksena kenties liian pieni päivän pääruoaksi, mutta pienenä lounaana oluen kera juuri passelin kokoinen. Putiikeista tarttui mukaan kuumia kesäkelejä ja suihkun jälkeistä chillaamista silmällä pitäen yukata. Julkisille paikoille tuolla ei oikein voine lähteä, mutta asuntolalla käyttöä varten mennee. Potentiaalille tekohengitystä... :P

Tokiossa turisteja ja ylipäätään länkkäreitä näki aika harvakseltaan, mutta Kiotossa näitä kiertäviä vitsauksia oli liikenteessä huomattavasti enemmän :D Turismihan on pääasiassa ihan positiivinen ilmiö enkä yleensä mitenkään hirveän suvaitsematon muita kulttuureja vastaan ole, mutta kyllä esimerkiksi ruma britti (tautologia) pistää silmään ja kielenä esimerkiksi saksa, joka kuulostaa puhujasta riippumatta aina jotenkin väkivaltaiselta, särähtää korvaan kun on usemman kuukauden viettänyt varsin homogeenisen kulttuurin parissa. Suomeen palatessa odottaa eittämättä yhdenlainen esteettinen shokki...

Takaisin kauneuden pariin ja Kioton pittoreskeille kaduille. Seuraava isompi maininnan arvoinen kohde ei itseasiassa ollut reittisuunnitelmassa, joka keskittyi enemmän kauppakatujen esittelyyn (epäsuoraa mainontaa kenties), mutta sen verran kiinnostava ettei sitä voinut sivuuttaakaa. Jo tornissa tähyillessä näin kiikareilla vuorten reunalla suuri buddhapatsas ja päätin, että sitä käytäisiin tsekkaamassa. Paikka osoittautui muistomerkiksi toisen maailmansodan aikana kaatuneille tuntemattomille (japanilaisille?) sotilaille. Patsaan sisällä oli pienet alttarit asiaankuuluvine patsaineen kaikille kiinalaisen horoskoopin vuosina syntyneille. Paikalla ei ollut juurikaan muita kävijöitä, joten tunnelma oli hyvin rauhallinen verrattuna Kiyomizun hulinaan.

Seuraavaksi lähinnä kävelimme yhden geneerisen shinto-pyhätön läpi, jolla opaskirjasen mukaan oli jonkin sortin historiallista arvoa. Itse arvostelin lähinnä pienen haahuilun jälkeen löytynyttä saniteettitilaa, joka sijoittui siinä vaiheessa tarvehiearkiaa huomattavasti korkeammalle sijalle kuin potentiaalinen kulttuurielämys. Iltapäivä alkoi pikkuhiljaa viilenemään ja pysähdyimme hetkeksi puiston reunalle jäätelölle. Sen jälkeen päätimme käydä katsomassa sille päivälle vielä yhden kohteen, jonne pääsi näppärästi bussiyhteydellä. Kiotossa onkin pyörän ohella kaikkein kätevintä kulkea paikasta toiseen bussilla, varsinkin kun koko päivän matkusteleen oikeuttava piletti maksaa vain 500 jeniä eli Oulun riistolinjojen kertamaksua vastaavan hinnan.

Hopeinen paviljonki oli yksi reissun suurista pettymyksistä. Kavereiden hehkutuksen ja taidekurssin tietojen perusteella oletin sen olevan jotain todella silmää hivelevän kaunista ja eeppistä. Sen lisäksi, että rakennus oli jokseenkin väritön ja hukkui sinänsä todella kauniiseen puutarha-alueeseen, joka todennäköisesti onkin paikan varsinainen näkemisen arvoinen puoli, oli se myös korjauksen alla. Rakennustelineillä hääräävät työmiehet eivät kovinkaan montaa paikkaa korista, poislukien tietysti ne tapauksessa, jossa he repivät alas jotain arkkitektonista kuvotusta.

Ryokanille pääsyn jälkeen noin viiden korvilla ei sinä päivänä enää tehty mitään erikoisempaa ja illallinenkin haettiin konbinista bento-boksien muodossa. Hivenen tylsä ratkaisu, mutta koko aikaa ei jaksa seikkailla ravintoloissa uusia annoksia testailemassa ja pöydän ääreen hiljentyminen ryokanin rauhassa oli sangen kivaa vaihtelua. Luonnollisesti illan päälle käytiin liottamassa väsyneitä kehoja paikan kuumassa kylvyssä, joka oli tällä kertaa ainoastaan sisätiloissa, mutta silti aina yhtä elvyttävä paikka.

Perjantai 22. helmikuuta

Reissun toinen täysi Kioto-päivä ja suunnitelmissa tutustua seuraavaan satsiin kaupungin tunnetuimpia nähtävyyksiä. Bussilla kulkeminen sujui jo luontevammin; bussikartoista sai selvää ja viimeistään tässä vaiheessa kaikki tiesivät miten matkan maksaminen käytännössä tapahtuu... Liikkeelle päästiin taas joskus aamukymmenen maissa. Kaikkein totisimmat matkaajat todennäköisesti olisivat odottamassa onnikkaa tai harrastamassa tatamilla zen-meditaatiota heti auringon noustessa, mutta meillä ei kenelläkään ollut yllättäen moiseen intoa. Hustep-toveri sen sijaan vietti ilmeisesti loman alussa viikon munkkien parissa luostarielämään tutustuen, mikä on varsin arvostettava suoritus.

Edellisen päivän pettymyksen, hopeisen paviljonkin, kenties tunnetumpi sisar-rakennus eli kultainen paviljonki, jonne päivän ensimmäinen bussi meidät kuskasi, oli juurikin niin tyylikäs kuin ennakkoon osasi odottaakin. Viitisenkymmentä vuotta sitten tuhopoltettu ja uudelleenrakennettu kaarikattoinen pytinki kimalteli komeasti auringonpaisteessa turistien kameroiden naksuessa liki tauotta, mutta jäi siltikin toiseksi sitä ympäröivälle kauniille lammikolle ja koko alueelle ylipäätään. Sisänsä hyvin tyypillinen piirre japanilaiselle arkkitehtuurille, jossa paino lepää yleensä kokonaisuuksien harmonian varassa yksityiskohtien sijaan.

Eteerisestä kiviasetelmastaan tunnetulle Ryoanji temppelille siirryttiin kävellen, kun katsottiin ettei matkaa ollut kovinkaan pitkästi. Suunnistaminen ei vaan oikein ottanut luonnistuakseen ja harhailimme tovin jonkun yliopiston kampuksen ja asuinrakennusten seassa ennenkuin löysimme oikealle tielle. Tuli taas kerran ikävä Sapporon ydinalueen selkeää osoitesysteemiä... tosin kauniissa, aurinkoisessa säässä patikoimista ei nyt voi kovin ikäväksi puuhaksi väittää :) Temppelialueen lammikko oli melko ryvettyneen näköinen, muuten alue oli kiva ja viihtyisä, joskin varmaankin kirsikankukkien loistossa huomattavasti komeampi ilmestys. Kivipuutarhan äärellä istui iso joukko ihmisiä hiljaa hakemassa maailman syvenpiä taajuuksia, laskemassa kiviä vain myöntääkseen, että väite, jonka mukaan 17 kivestä voi nähdä mistä tahansa kulmasta vain 16, pitää paikkansa. Kiitokset tuntemattomalle taiteilijalle teoksessa, jonka selittämättömyys on kiehtonut ihmisiä jo usean vuosisadan ajan.

Bussilla köröteltiin takaisin kohti Kioton downtownia ja kuuluisaa Nijo-linnoitusta, joka toimi aikoinaan shogunin majapaikkana. Valtakunnan ykkösmiehen turvallisuuden takaamiseksi alueelta löytyi mm. niin ulompi kuin sisempi vallihauta sekä askelten painosta vinkuvat lattialaudat (eng. nightingale floor), jotka ilmoittivat vartijoille jopa kaikkein kevytjalkaisimpien ninjojen läsnäolosta, muista pyrkyreistä nyt puhumattakaan. Jälleen kerran todistettiin japanilaisen luovuuden ja rakennustaidon pieniä ihmeitä. Sisällä päärakennuksessa pääsi kiertämään ja katselemaan huoneita seremonioihin järjestettyine nukkeineen sekä upeine seinämaalauksineen ja sermeineen käytävän puolelta. Kuten liki jokaisessa paikassa, ei omilla kengillä ollut sisälle asiaa, vaan popot vaihdettiin kynnyksellä tusinasandaaleihin.

Se, että sisätiloissa ei saanut valokuvata ei tullut yllätyksenä, mutta että luonnostenkin piirtäminen on kiellettyä? Taitava taiteilija kyllä jäljentää näkemänsä miltei fotorealistisella tarkkuudella, mutta mitäköhän niin salaista tai varjeltavaa paikassa vielä tänä päivänä on ettei siitä saa viedä mukanaan matkamuistona kuin läjän mielikuvia... hienoisen pettymyksen aiheutti matkamuistomyymälä, jossa ei ollut tarjolla mitään sellaista, mitä ei jokaisesta paikallisesta turistirihkamakaupasta löytyisi.

Päivän tehokas nähtävyyksien bongailiaika oli käytetty loppuun ja seurasi paluu ryokanille lepäilemään. Illalla tehtiin vanhempien kanssa ensimmäinen vierailu pieneen izakaya-tyyliseen yakitoripaikkaan, jossa alati innokas ja hymyilevä omistaja toi pöytään toivomuksesta useamman kierroksen hyvää sakea, johon isä suuresti ihastui. Omistajan selitykset eri sake-laatujen mauista ja taustoista menivät aikalailla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta nyökkäilyllä ja ”hai, hai”:n hokemisella pääseen tarpeen tullen yllättäen pitkälle. Sillä paikkaan hyvästi vähemmän kriittisissä keskusteluissa ymmärtämättömyyden synnyttämiä aukkoja, mutta liiksi käytettynä se saattaa johtaa pahoihin väärinymmärryksiin. Pienessä nousussa oli mukava palata majapaikkaan ja kietoutua vällyjen väliin lataamaan akkuja seuraavan päivän koitoksia varten.

Lauantai 23. helmikuuta

Lauantain ekskursion päämääränä oli Himejin kaupunki, jonne matkustaminen junalla kesti 2,5h mennessä ja 2 tuntia 10 min takaisin tullessa, sillä aamulla johdatin porukan pikavuoron sijasta paikallisjunaan, joka tietysti pysähtyi joka pirun asemalla ja kulki muutenkin aika verkkaisesti. Tekevälle sattuu, varsinkin pienessä kiireessä.

Kaupungin suurin vetonaula ja monille ainut syy käydä tässä 300 000 asukkaan kaupungissa on sen ytimessä sijaitsevassa suuri linna-alue ja sen kruununa 6 kerroksinen valkoinen linna, joka on yksi harvoista liki alkuperäisessä muodossaan säilyneistä japanilaisista linnarakennuksista. Sen monimutkaisen sokkelomainen muurirakennelma teki päärakennukselle suunnistamisesta todella vaikean tehtävän; lukuisat ampujia varten suunnitellut aukot, harhaan johtavat käytävät ja kivien pudottamista varten tarkoitetut salaluukut tekivät etenemisestä suhteellisen haasteellista toimintaa. Ilmeisesti linnaan ei koskaan hyökätty suurimittaisesti, joten puolustussysteemin toimivuutta ei päästy kunnolla testaamaan. Pelotteella lienee ollut aikalailla psykologista vaikutusta.

Säätila oli koko päivän kuin arvalla heitettyä, vaihellen mukavasta auringonpaisteesta ankean pilvisyyden kautta lyhyisiin, mutta armottomiin, raesateisiin. Sateenvarjotkin ostettiin ja ne kerkesivät nähdä varsinaista käyttöä ehkä noin viiden minuutin verran ennen kuin sade lakkasi ja loppupäivän ne olivat vain ylimääräisenä kiusana muiden kantamusten ohella.

Koko alueen kiertämiseenen ja lukuisten valokuvien räpsimiseen meni kaikkineen kahdesta ja puolesta tunnista kolmeen tuntiin. Kävelyä ja kiipeily tuli harrastettua runsaasti linnan ylimpään kerrokseen kavutessa ja alueen muita rakennuksia tutkaillessa. Alueella oli paikalle saapuessamme käynnissä jonkin sortin juoksukilpailu nuorille, jonka myötä paikalla oli suuri joukko vanhempia ja sisaruksia seuraamassa ja kannustamassa.

Ehdottomasti vierailun arvoinen paikka, joka ajoi tällä kertaa kiinnostavuudellaan ohi Narasta, jossa myös olisi ollut Unescon maailmanperintökohteita tarjolla. Seuraavalla kerralla sitten :) Ennen paluumatkaa nautittiin hyvät kahvit ja leivonnaisia aseman läheisessä kahvilassa sekä ihmeteltiin monien japanilaisten naisten huonoa, mahdollisesti liiasta korkokenkien käytöstä johtuvaa, kävelytyyliä.

Illalla suuntavaisto petti hivenen Gionia kohti suunnistaessa. Ensimmäinen kosketus kaupungin metrosysteemin selkeästi hämmensi niin pahasti, etten asemalta poistuessa osannut valita oikeaa uloskäyntiä sekoittaen pohjoisen ja etelän keskenään. Kuten yleensä, tälläkin kertaa olisi pitänyt kuunnella äidin ohjeita, pidin pääni ja ohjasin meidät huitsin kuuseen...tai ainakin melkein. Onneksi saavuimme edellisinä päivinä muutamaan kertaan ohi ajatulle paikalle, jossa seisoi suuri punainen torii ja sen vieressä oikeaan suuntaan johtavan bussivuoron pysäkkki. Perillä geisha-alueella käveleskeltiin tovi vanhahtavilla kujilla ja bongattiin siinä sivussa taksilla töihin tullut maikokin. Isän jäätyä hotellille läppärinsä äärelle, emme viitsineet syödä ulkona kahdestaan,vaan luotimme jälleen conbinin valikoimiin. Tiedetään, Kiotossa pitäisi tutustua paikallisten ravintoloiden erikoisuuksiin ja ottaa käytettävissä olevasta ajasta kaikki irti, mutta iltaisin monena päivänä ollut enää seikkailuenergiaa ja -mieltä pahemmin jäljellä. Hotellin yö kahdentoista kotiintuloajallakin oli varmaan oma vaikutuksensa menoinnon rajoittajana.

Sunnuntai 24. helmikuuta

Takatalvi iski ja koristeli kaupunkia kevyellä lumipeitteellä, mutta ulkoilma ei tuntunut siltikään mitenään hirveän kylmältä. Suomessa ei koskaan käynyt mielessä, että lumisateella käyttäisi sateenvarjoa, mutta paikalliset tavat ovat tarttuneet sen verran, että muutaman korttelinmatkan päässä sijaitsevalla kansainväliselle mangamuseolle kävelyä varten lähti sontikka matkaan. Koska olin ainut, jota museovisiitti kiinnosti päätimme eriyttää aamupäivän ohjelmaa; sillä aikaa kun tutustuin museon antiin vanhemmat veivät matkatavarat asemalle ja kiertelivät etsimässä tuliaisia kotiinvietäviksi.

Mangamuseon kotipaikkana toimii vanha ala-asteen koulurakennus, jonka historiasta oli sarjakuva-aineiston rinnalla infoa ja rehtorin vanha työhuone sellaisenaan museoituna. Kahden kolmen kerroksen yleisötiloihin mahtui hyvin kattava kokoelma mangaa kaikenikäisille (poisluettuna ns. ”aikuisten” materiaali), joka on suhteellisen huokean pääsymaksun maksaneiden vapaasti luettavissa. Varsin pätevä vaihtoehto sarjakuvia tarjoaville nettikahviloille siis, lukutoimiin paneutuneita vierailijoita ei tosin ollut paikalla kovinkaan monta.

Ensimmäisestä kerroksesta löytyi kahden sadan eri mangataiteilijan näkemys geisha-teemasta (realistisista karikatyyreihin ja eläinhahmoihin), mangakan työpiste, jossa oli ilmeisesti työvaiheita käsittelvän filmin kuvaussessio käynnissä sekä lasten kirjoille oma iso tilansa, jossa on kuitenkaan tullut käyneeksi. Kenkien riisumisesta olisi ollut ihan liikaa vaivaa...

Toisessa kerroksessa oli pienehkö muistonäyttely edesmenneelle animaattorille, jonka sarjojen joukosta löytyi monta itsellekin tuttua nimikettä. Esillä oli alkuperäisiä animaatiokalvoja ja luonnospiirrustuksia ja nurkkaus muistoviestien kirjoittamista varten. Toisaalla oli huone, jossa esiteltiin tietokoneohjattuja mangatarinoita. Sangen tylsän näköisiä jotten sanoisi.

Vierailuajankohtana museon erikoisnäyttelynä oli kamishibain (suosittu tapa kertoa tarinoita kuvien avulla ennen televisiota, yleensä nuoremmalle yleisölle) historiaa valottava kokonaisuus, jossa oli esillä paljon vanhoja kuvituksia ja mielenkiintoista tietoa tämän kulttuurimuodon historiasta. Pedagogisia taipumuksia omaavana mietin automaattisesti sen ja vastaavien formaattien opetuksellista potentiaalia, etenkin kun sen avulla Japanissakin jossain määrin nuorisoa yritettiin sivistää. Kuten kaikkien muodenkin suosittujen uusien medioiden tapauksessa kamishibaikin joutui moralistien kimppuun, jotka moittivat sen väkivaltaisia ja seksuaaliväritteisiä kertomuksia, joita luonnollisesti käytettiin kiinnostuksen herättämiseksi. Vastavetona tarjottiin raamatun kertomuksia ja muuta turvallisena pidettyä materiaalia huonolla menestyksellä.

Television antaman kuolettavan iskun jäljiltä perinnettä ollaan jossain määrin herättelemässä henkiin, sillä sen kertojan ja yleisön välisen vuorovaikutuksen merkitystä on viimein alettu ymmärtämään. Kukkahattutätien pienen kiusan ohella kultakaudella yleensä kadulla tapahtuneiden esitysten suurimmaksi uhaksi muodostuivat karkkipuotien omistajat, jotka kärsivät tappioita lasten ostaessa naminsa esitykseen valikoimiaan tuoneilta kaupustelijoilta. Tässä vaihessa voisi tietysti kysyä mikseivät kauppiaat jalkauttaneet omaa toimintaansa sinne missä asiakkaat ovat sen sijaan, että löivät kapulaa toimivan bisneksen rattaisiin. Eipä sillä, että nykyisetkään yritykset aina osaisivat mukautua uusien tilanteiden vaatimuksiin...

Sokerina näyttelyjen pohjalla oli japanilaisten taiteilijoiden satiristisia piirroksia Turkista ja sen kaksijakoisesta roolista Idän ja Lännen rajalla ja näytteitä Japanin naapurimaiden sarjakuvatarjonnasta. Kellarikerroksesta löytyi mangan aikajanaa 800 vuoden takaisista munkkien eläinaiheisista kuvakäärröspiirrustuksista tähän päivään relevantteine teoksineen. Lasiseinän takana oli yleisöltä suljettu osasto täynnä vuosikertasarjakuvaa.

Ennen lähtöä rohkaisin vielä mieleni ja kävin teettämässä itsestäni mangatyylisen näköiskuvan opiskelijoilla, jotka olivat kuuleman mukaan läheisen taidekoulun opiskelijoita. Kuvan työstämiseen meni vartin verran aikaa, joka kului kivasti aiempien samassa tilanteessa istuneiden poseerauksia kuviensa kanssa ja jutellessa niitä näitä taiteilijasällin kanssa. Parhaiten käytetyt tuhat jeniä aikoihin ^o^

Matka Kiotosta Tokioon meni jälleen hurahtaen shinkansenin vauhdin hurmasta nautiskellessa. Alunperin olin miettinyt, että samalla reissulla olisi voinut käydä aina Hiroshimassa saakka, mutta edestakainen reissu sen ja Kioton välillä olisi tullut turhan kalliiksi, varsinkin kun tarkoituksena oli jatkaa matkaa kohti Sapporoa. Sinne pääseminen takkuili kuitenkin hivenen ja syynä olivat jälleen harvinaisen kurjat sääolosuhteet.

Kaikki shinkansenvuorot olivat miltei tunnin myöhässä, minkä vuoksi emme päässeet linjan pääteasemalta saman päivän aikana pääsaaren pohjoiskärjen Aomoria pidemmäs. Ensimmäisessä junassa jouduimme vieläpä seisomaan osan alkumatkasta, sillä virkailijan antamat liput olivat mystisesti ilman varsinaista paikanvarausta ellei sitten vaunujen välitiloja lasketa :P Mennee kiireen piikkiin, mutta halusimme vain pois tukahduttavan täydeltä Tokion asemalta, joka oli täynnä myöhästymisten uhreja odottamassa uusien vuorojen lähtöä.

Liikkeelle kuitenkin selvittiin ja perillekin päästiin, tosin ainoastaan edellä mainittuun Aomoriin saakka. Vuoroja Hokkaidon puolelle ei sinä iltana enää ajettu, jossain oli sattunut ratarikko yms. emmekä varmaan muutenkaan olisi kerralla perille asti päässeet. Kello lähestyi kymmentä ja päätimme jättää viimeisen etapin seuraavalla päivälle ja eksiydyimme lähimmälle hotellille, josta löytyi kaikille omat huoneet suhteellisen huokeaan hintaan. Miltei koko päivän junassa istumisen jälkeen oli jälleen kiva sujahtaa puhtaiden lakanoiden lomaan lepäilemään.